Finlayson: [napsuttelua] Muumi pussilakanasetti miinus 20. Oi oi toi kirsikkapuukuosi on kyllä ihan sairaan ihana.
Vapriikki: Finlayson.
Finlayson: Ai moi Vapriikki. Mites sillä puolella menee?
Vapriikki: Ei, ei mitään ihmeitä. Kuuntelin vaan tuota tietokoneen hurinaa, että ootko sä oikeasti taas selaamassa omia nettisivuja?
Finlayson: No pitäähän mun pysyä kärryillä mitä uutuuksia meille on tullut. Tää on nykyaikaa. Pitää meidän vanhojen raakkujenkin pysyä menossa mukana.
Vapriikki: Kyllä mun mielestä noi tietokoneet on ihan turhia. Hyvin on pärjätty ilmankin vuosikymmenet. Vanhoina hyvinä aikoina työ tarkoitti sitä, että tehtiin jotakin oikeasti eikä vaan kyyhötetty paikoillaan. Nykyään kun puhutaan koneesta tarkoitetaan tietokonetta, eihän se edes ole mikään kone. Oikeat koneet oli niitä mitä meidän työntekijät aikoinaan käytti.
Finlayson: Mutta niillä koneilla ei voinut matkata maailman toiselle puolelle parissa silmänräpäyksessä. Sanon vaan että kyllä tää netti on ihan avartava juttu, varsinkin kun on tönöttänyt tässä paikallaan kohta 300 vuotta.
Vapriikki: Jos siellä netissä on aivan pakko roikkua niin käypäs nyt sitten samalla kurkkaamassa mun nettisivut. Nytkin yli 10 näyttelyä yksi aikaa meikäläisen katon alla. Siinä riittää sulla klikkailtavaa. Vähän on eri meininki kun silloin kun oltiin nuoria.
Finlayson: Silloin ei kyllä klikkailtu vaan kehrättiin, värjättiin ja kudottiin päivät pitkät. Olisi ihan erilaista olla tehdas. Hirveätä rytinää ja kolketta, mutta olihan se kunnia olla työpaikka parhaimmillaan yli 3000 ihmiselle. Melkein kaikki oli muuten naisia.
Vapriikki: Niinpä. Siihen aikaan ihan 1900-luvun alussa Tamperetta sanottiinkin naisten kaupungiksi. Mutta olihan täällä miehenkin ollessa, ainakin täällä meikäläisen tiloissa miehet värkkäs kaikenlaista lentokoneen moottoreista paperikoneiden osiin. Nää mun nykyiset näyttelytilat oli täynnä.
Finlayson: Niin oli.
Vapriikki: Kuvittele kuinka hienoa se näytti, 100 metriä koneita rivissä korkeassa hallissa.
Finlayson: Joo, silloin oli kaikki niin suurta ja tää Finlaysonin aluekin oli ihan kuin oma pieni kaupunkinsa. Oli oma poliisi, palokunta ja koulukin. Ja hetken aikaa jopa oma valuutta. Se kertoo aika paljon siitä yhteisöllisyydestä. Olihan tää siihen aikaan pohjoismaiden suurin tehdas.
Vapriikki: Siis?
Finlayson: Kyllä sitä ylpeydellä muistelee.
Vapriikki: Oliks sä muka pohjoismaiden suurin?
Finlayson: No olin olin.
Vapriikki: En kyllä muista tuollaista kuulleeni.
Finlayson: No muistat tai et, niin se oli.
Vapriikki: Hei, pitäiskö katsoa netistä?
Finlayson: No katotaan. Ooh. [Vapriikki rykäisee] Jaa.
