Kulttuuri ja sotaveteraanityö ovat tärkeitä Tampereen palkinnon saajalle Aimo Reinikaiselle
Aimo Reinikainen ottaa vastaan viihtyisässä asunnossaan Tampereella. Seinillä on runsaasti taidetta ja näkymät ikkunasta ovat vehreät.
– Puut, puistot ja metsät ovat ihmiselle tärkeitä, ja nyt entistä enemmän ilmastonmuutoksen vuoksi, Reinikainen miettii.
Tampereen näkymät ovat tulleet Reinikaiselle tutuiksi, sillä hän on asunut täällä jo vuodesta 1945, ”kauemmin kuin suurin osa tamperelaisista”, kuten hän huomauttaa. Sodan jälkeen piti miettiä opiskelukaupunkia, ja vaihtoehdot olivat Tampere ja Helsinki.
– Helsingin tunsin hyvin, Tampereesta en tiennyt juuri mitään. Päätin silti lähteä tänne, ja valinta oli erinomainen. Minulla olisi työuran aikana ollut monta mahdollisuutta lähteä Helsinkiin, mutta ei ole ollut tarvetta. Sanoisin, että mieluummin olin herrana Tampereella kuin renkinä Helsingissä, kuten vanha sanonta kuuluu, hän hymyilee.
Tampere-rakkaudesta kertoo sekin, että Reinikainen kuului pitkään Tampere-seuran hallitukseen. Vuosikymmenten aikana hän on ollut mukana lukuisten muidenkin tamperelaisten yhdistysten ja järjestöjen toiminnassa. Hän seuraa edelleenkin tamperelaista urheilu- ja kulttuurielämää.
Tampereen kehitykseen Reinikainen on erittäin tyytyväinen. Kaupunki on aivan toisenlainen kuin hänen tänne saapuessaan. Erityisesti yhteiskunnallisen korkeakoulun saaminen tänne oli tärkeää.
– Luulen, että Suomen suurista kaupungeista Tampere on kehittynyt sodan jälkeen eniten.
Sodan jälkeen yhyttämään yrityksiä ja korkeakoulua
Jatkosotaan Reinikainen joutui 18-vuotiaana vuonna 1942. Hänen mukaansa lähtemisessä ei ollut mitään ihmeellistä, vaan se kuului silloin asiaan.
Reinikainen määrättiin Äänisen pohjoispuolelle. Sieltä suomalaisjoukot vetäytyivät 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen uhatessa murtaa linjat lopullisesti etelämpänä.
– Sodassa joukkoja liikutellaan sinne, missä niitä eniten tarvitaan. Olin taisteluissa vetäytymisvaiheessa Ilomantsiin asti. Oma aikani armeijassa oli melko lyhyt verrattuna niihin, jotka olivat mukana sodan alusta asti tai jopa jo talvisodassa, hän vähättelee.
Reinikainen on kuitenkin palkittu ansioistaan useasti.
Sodan jälkeen Reinikainen kouluttautui Tampereella insinööriksi. Aluksi hän työskenteli Tampereen teknillisessä opistossa assistenttina ja opettajana, sitten Teknillisessä korkeakoulussa erikoisopettajana ja laboratorioinsinöörinä ja lopulta yli-insinöörinä ennen eläköitymistään.
Työuransa tärkeimpänä saavutuksena hän pitää Tampereen teknillisen korkeakoulun ja yritysmaailman yhteistyön aloittamista 1980-luvulla. Nykyään korkeakoulujen ja yritysten yhteistyö on arkipäivää, mutta Teknillinen korkeakoulu toimi siinä aikanaan päänavaajana.
– Tuolloin kiisteltiin siitä, onko korkeakoulujen tehtävä tuottaa tutkimusta yrityksille. Sieltä kuitenkin saatiin rahoitusta. Tutkijoiden kannalta huono puoli oli tietysti se, että projektin päättyessä piti aina löytää uusi rahoittaja ja uutta tutkittavaa, Reinikainen muistuttaa.
Kuvataiteet ja klassinen musiikki kiinnostavat
Eläköidyttyään vuonna 1990 Reinikaisella ei ollut erityisiä suunnitelmia. Sotaveteraanityö tuntui kuitenkin mielekkäältä, ja hän päätyi lopulta Pirkanmaan sotaveteraanien toimintaan sekä Tampereen Sotaveteraanien Huoltoyhdistyksen ja Sotaveteraaniliiton hallitukseen.
Vuosien mittaan hän on toiminut myös sotaveteraanien edustajana ja puhujana lukuisissa tilaisuuksissa, kuten seppeleenlaskuseremonioissa, koululaistapaamisissa ja kansallisen sotaveteraanipäivän tilaisuuksissa.
– Sotaveteraanityö on ollut hyvin antoisaa ja tuonut myös paljon uusia tuttavuuksia ympäri Suomen, hän kiittelee.
Iän myötä monet muut harrastukset ovat jääneet sivuun. Veteraanityön lisäksi kuitenkin kulttuurin harrastaminen on jatkunut. Erityisen lähellä sydäntä ovat kuvataiteet ja klassinen musiikki. Silloisen Tampereen kaupunginorkesterin, nykyisen Tampereen Filharmonian, konsertissa hän kävi ensimmäisen kerran lokakuussa 1947. Sittemmin konserttikäyntejä on kertynyt satoja.
Liikunta ja elämänasenne ovat kantaneet pitkälle
102-vuotiaalta ihmiseltä on tietysti kysyttävä pitkän iän salaisuutta. Reinikainen kertoo, ettei ole koskaan tupakoinut eikä juuri juonutkaan. Hän on myös harrastanut paljon liikuntaa.
– Nuorena liikuttiin usein. Ei ollut paljon autoja eikä mopoja, ja polkupyöräkin oli jo iso asia.
Tärkeänä hän pitää myös positiivista elämänasennetta.
Reinikainen on huolissaan maailman nykytilanteesta. Hän pelkää, että vahingossa voi sattua jotain kamalaa, mitä kukaan ei tarkoittanut. Tilanne on epävarma, eikä kukaan tunnu oikein hallitsevan sitä.
– Sodat ovat myös menneet julmiksi. Ihmiset eivät ole kotirintaman kaupungeissa suojassa sen enempää kuin etulinjassakaan.
Silti hän ei pidä tilannetta toivottomana tai edes epätavallisena.
– Aina on ollut tilanteita, joissa on ollut sodanuhka, ja itse kunkin mielessä on käynyt, mitä tästä seuraa. Mielestäni valtakuntien johdon täytyisi aina tehdä kaikki mahdollinen sodan välttämiseksi.
