Siirry sisältöön

Kintulammin suoalueiden ennallistamistapoja pohditaan

Julkaistu 18.10.2019 13.28

Tampereen kaupungin suurimman luonnonsuojelualueen suoalueiden tulevaa kunnostusta mietitään. Kintulammi on sekä luonnonsuojelu- että retkeilyalue, jonka pinta-alasta kuudesosa on ojitettuja soita. Soiden kunnostusvaihtoehdoista joudutaan punnitsemaan erilaisia kunnostusmenetelmiä ja millainen kunnostus sopisi millekin Kintulammin alueen suotyypille, samoin kuin mitä kunnostuksessa painotetaan: suon kasvilajiston monimuotoisuutta, kasvihuonekaasu- ja vesistöpäästöjen määrää ja myös retkeilyoloja.

Näkymä Kintulammin Kylmäsuolle
 

Tämä tuli ilmi Tampereen ympäristönsuojeluyksikön tilaamasta selvityksestä, jonka teki Luonnonvarakeskus. Selvitys julkistettiin Tampereella tiistaina 15.10. Tuloksista kertoi metsäekologian professori Anne Tolvanen.

Kolme vaihtoehtoa - erilaiset vaikutukset

Kunnostusvaihtoehtoja on kolme, ja ne vaikuttavat eri tavoin kasvillisuuden monimuotoisuuteen, vesistö- ja kasvihuonekaasupäästöihin. Kaikki kiteytyy siihen, mitä vanhoille suo-ojituksille tehdään tai ollaan tekemättä ja tätä myöden soiden pohjaveden pinnan korkeudelle.

Alue voidaan jättää nykyiseen tilaan, jolloin suo-ojat umpeutuvat hiljalleen vuosikymmenien kuluessa ja pohjaveden pinta nousee. Soilta valuu nykyiseen tapaan ravinteita ja orgaanista ainetta vesistöihin, ja suokasvien monimuotoisuus lisääntyy hitaasti. Rehevillä soilla syntyy kasvihuonekaasuja, mutta karut suot eivät tuota kasvihuonepäästöjä eli ovat hiilineutraaleja. Kaikilla suotyypeillä retkeilyolot säilyvät nykyisen kaltaisina.

Toinen kunnostusvaihtoehto on käyttää nk. perinteistä ennallistamistapaa, jolloin ojat tukitaan ja puusto kaadetaan. Pohjavedenpinta nousee nykyisestä. Vaikutukset ovat alkuun huomattavat. Arviolta 10-15 vuotta ravinteikkaat suot vuotavat vesistöihin nykyistä huomattavasti enemmän ravinteita. Karut suot ovat puolestaan kunnostuksenjälkeisinä vuosikymmeninä kasvihuonekaasujen päästölähteitä. Turve hajoaa hapettomissa oloissa metaaniksi eikä vähitellen muodostuva uusi turve pysty sitomaan ilmasta hiilidioksidia niin paljon, että metaanipäästöt kompensoituisivat.

Vähitellen sekä valumat että kaasupäästöt vähenevät luonnontilaisen suon kaltaisiksi. Suon kasvillisuus monimuotoistuu, ja soista tulee hiilipankkeja.

Kolmannessa vaihtoehdossa ojat padotaan ja puusto jätetään pystyyn. Tällöin pohjaveden pinta nousee vähemmän, koska puusto haihduttaa vettä. Rehevillä soilla ravinnepäästöt lisääntyvät arviolta 10-15 vuodeksi ja kasvihuonekaasupäästöt tätä pidemmäksi ajaksi, mutta vähemmän kuin perinteisessä ennallistamisessa. Tämän jälkeen päästöt ovat samankaltaiset kuin luonnontilaisilla soilla. Suokasvien monimuotoisuus lisääntyy enemmän kuin tilanteessa, jossa ei tehdä toimenpiteitä, mutta vähemmän kuin perinteisellä ennallistamisella.

Toimien pohjaksi kysellään mielipiteitä eri käyttäjiltä ja intressiryhmiltä

Professori Anne Tolvasen yhteenvedon mukaan tulokset viittaavat siihen, että ennallistamisesta on eniten hyötyä suokasvillisuuden monimuotoisuudelle, kun taas vesistö- ja kokonaiskasvihuonekaasupäästöjen kannalta patoaminen on parempi vaihtoehto kuin perinteinen ennallistaminen.

Näiden keskenään ristiriitaisten tulosten perusteella Kintulammin kunnostuksessa mietitään, mitä eri soilla tulisi tehdä. Toimia punnittaessa käytetään Luonnonvarakeskuksen suunnittelemaa osallistavaa Yoda-menetelmää, jossa eri käyttäjä- ja intressiryhmät saavat tuoda esille alueen käytöstä itselleen tärkeitä puolia.

- Mielipiteitä on tarkoitus selvittää ensi vuoden alkupuolella, sanoo Tampereen ympäristönsuojelupäällikkö Harri Willberg.


Lisätietoja

Ympäristötarkastaja
Jaana Lappeteläinen
puhelin 040 806 3448
sähköposti [email protected]


Teksti Anne Kärkkäinen