Siirry sisältöön

Esimerkkejä tärkeistä suojeltavista lajeista

Tummaverkkoperhonen (Melitaea diamina)

Tampereen tunnuseläin, tummaverkkoperhonen, on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu laji. Tämä suurehko päiväperhonen suosii elinympäristönään reheviä puronvarsiniittyjä ja laidunniittyjen reunamia, joissa kasvaa toukan ravintokasvia, lehtovirmajuurta. Sen voi tavata myös muiden kosteikkojen luota.

Lajia tavataan Suomessa vain kolmella suppealla alueella, joista Pirkanmaan seutu on yksi (Teisko, Aitolahti ja Orivesi). Tampereella Teiskossa on ympäristökeskuksen rajauspäätöksellä rauhoitettu 12 niittyä tummaverkkoperhoselle. Ympäristönsuojeluyksikön kumminiitty on Näätäsuolla, ja sitä on niitetty jo muutamana kesänä. Näätäsuon 17,6 hehtaarin alue rauhoitettiin vuonna 2014.

Tunnuslaji tummaverkkoperhonen

Ahdeyökkönen (Athetis gluteosa)

Ahdeyökkönen on harvinainen yöperhonen, joka löydettiin Tampereelta vuonna 1992. Yökkösen toukka on moniruokainen eli polyfagi. Laji elää harvinaisena paikoittain etelärannikolta Pohjois-Karjalaan asti, mutta runsain esiintymä on tällä hetkellä Järvensivulla, jossa se elää hiekkaisilla ratapenkoilla. Sitä on tavattu sieltä kahdesta kohdasta, mutta sopivia kohtia on samalla rata-alueella muitakin. Nykyisin ahdeyökkönen kuuluu erityissuojeltaviin lajeihin, ja sen esiintymiä uhkaavat Järvensivulla tehtävät rakennustyöt. Vuonna 2008 ahdeyökköselle rauhoitettiin pieni luonnonsuojelualue ratapenkasta. Ahdeyökköstä tavattiin vuonna 2012 myös Peltolammilla.

Pirkanpalkonen (Oxyethira tamperensis)

Vuonna 1998 löydettiin Tampereelta, Hervannan Hupakankorven Myllyojasta pientä vesiperhoslajia, joka osoittautui sitten tieteelle varhemmin tuntemattomaksi lajiksi. Itävaltalainen tutkija Hans Malicky antoi sille nimen Tampereen mukaan Oxyethira tamperensis. Vesiperhoset ovat hyvin pieniä siivekkäitä, jotka eivät ole sukua päiväperhosille. Ne munivat veteen tai kosteisiin paikkoihin ja kuoriutuva toukka tekee itselleen toukkapussin, joka on suojana kehittyvälle toukalle. Palkosten ryhmä tekee itselleen pikkuisen palkomaisen pussin, mistä ryhmän suomenkielinen nimi johtuu.

Pirkanpalkonen on vain parin millin mittainen siivekäs, jonka siipien reunat ovat karvaiset. Kokonsa puolesta se on vesiperhosten pienimpiä. Lajin on todettu asustavan edelleen paikalla, ruskeavetisen ojan rantakasvillisuudessa. Paikka on varsin suojaisa. Hupakankorven lisäksi sitä on hiljattain löydetty myös Taivalkoskelta. Hupakanojanpuisto on mukana myös Tampereen luonnonsuojeluohjelmassa ja aiotaan perustaa luonnonsuojelualueeksi.

Hiilipussi (Corycium enigmaticum)

Hiilipusseja, "arvoituksellisia säkkejä", löydettiin 1800-luvun lopulla Hirviniemen Alasenlahden fylliittikallioista. Hiilipussit olivat merkittävä löytö, sillä Suomen kallioperästä ei ole juurikaan löydetty elollisen luonnon merkkejä. Niiden läpimitta on 3-45 cm ja ne sisältävät eloperäistä hiiltä. Tällä perusteella niitä on epäilty alkeellisten levien jäänteiksi.

Hiilipussien iäksi on arvioitu noin 2 miljardia vuotta, jolloin ne kuuluvat maailman vanhimpien fossiilien joukkoon.

Kynäjalava (Ulmus laevis)

Kynäjalava on luokiteltu silmälläpidettäväksi, taantuneeksi lajiksi, joka on myös rauhoitettu. Se suosii kasvupaikkanaan kuivahkoja, savisia rantapalteita.

Kynäjalava on levinnyt Suomeen Karjalan kannaksen kautta. Nykyään sitä löytää vain Pyhäjärven, Vanajaveden ja Kuloveden rannoilta, joista Pyhäjärven Tampereen puoleiset rannat ovat sen pohjoisimpia kasvupaikkoja. Tampereen laajimmat esiintymät sijaitsevat Villilässä, Raholassa ja Kaarilassa. Tahmelassa sijaitsee poikkeuksellisen komea yksilö, joka on erikseen rauhoitettu luonnonmuistomerkiksi.

Pyhäjärven rannan kynäjalavat kartoitettiin vuonna 2013.

Luhtaorvokki (Viola uliginosa)

Luhtaorvokki on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu laji. Se vaatii kasvupaikakseen kostean ja rehevän metsikön tai rantaniityn.

Tampereen Leinolasta löytyi vuonna 1974 luhtaorvokkipopulaatio, jota osittain siirrettiin turvaan rakennustöiden alta. Kaikki siirtoistutukset eivät onnistuneet, eikä alkuperäinen populaatio säilynyt jäätyään asutuksen alle 1975.

Luhtaorvokki on hyvä esimerkki siitä, että pelkkä lajin rauhoitus ilman sen elinympäristöjen suojelua ei usein riitä turvaamaan lajin säilymistä.

Tampere on valinnut orvokin tunnuskasvikseen.

Sammakonkello (Campanula aparinoides)

Sammakonkello on harvinainen kellokasvi, joka viihtyy melko avoimilla ja kosteilla alueilla.

Sammakonkello lienee saapunut Suomeen pohjoisamerikkalaisen siemenen tai viljan mukana 1800-1900 lukujen vaihteessa. Suomessa on kaksi esiintymää, Pälkäneellä ja Tampereen Atalassa, josta laji löydettiin pienen ojan varresta vuonna 1986. Alue on rauhoitettu kaavalla.

Ketokatkero (Gentianella campestris)

Ketokatkero on kaksivuotinen, pystyhkö ja melko matala kasvi, joka on viime vuosikymmeninä suuresti taantunut ja hävinnyt monilta tunnetuilta kasvupaikoiltaan.

Ketokatkeroa on aikoinaan kasvanut laajalti Etelä- ja Keski-Suomessa Ouluun asti. Pirkanmaalla on vielä joitakin kasvupaikkoja ja Tampereella on enää kaksi vakituista kasvupaikkaa Teiskossa. Sen taantumisen syyt ovat olleet laidunnusten loppuminen ja pajukoituminen sen suosimilla lyhytruohoisilla kasvupaikoilla. Vaaleansiniset kukkansa se avaa elo-syyskuussa. Sillä ei myöskään ole maaperässä pitkäikäistä siemenpankkia, joten sen olemassaolo riippuu lähes joka vuosi siementuotosta.

Hyvänä esimerkkinä ketokatkeron elpymisestä aktiivisen hoidon tuloksena, on toinen Teiskon kasvupaikka. Niittotalkoiden ansiosta ketokatkeron kanta on lisääntynyt siellä muutamasta yksilöstä yli tuhanteen kasviin. Kesällä 2011 laskettiin reilusti yli 800 kukkivaa ketokatkeroa, ja kesällä 2012 kukkia oli jo 1200.

Liito-orava (Pteromys volans)

Liito-orava on tavallista oravaa vähän pienempi, harmaa, suurisilmäinen hämärä- ja yökulkija. Nimensä mukaisesti se liikkuu puusta toiseen liitämällä raajojensa välissä olevan poimun avulla.

Liito-oravan ihanteellista elinympäristöä ovat vanhat sekametsät, joissa on kolopuita pesäpuiksi, lehtipuita ravintolähteiksi ja tiheäoksaisia kuusia suojapaikoiksi. Laji on taantunut viime vuosikymmenien aikana suuresti metsähakkuiden ja rakentamisen takia. Metsäisten alueiden yhtenäisyys on tärkeää liito-oravan populaation säilymisen kannalta. Joka kerta, kun liito-orava joutuu liitämään pitkän matkan tai pakon sanelemana kulkemaan maata pitkin, se asettaa itsensä alttiiksi petolinnuille ja muille saalistajille.

Liito-orava on levinneisyydeltään itäinen laji, jonka läntisimmät esiintymät ovat Suomessa ja Virossa. Suomessa liito-oravakannan määräksi on arvioitu 143 000 naarasta. Virossa liito-oravia lienee muutama sata. Laji on luokiteltu uhanalaiseksi, ja EU:n luontodirektiivi edellyttää, että lajin suojelun taso on säilytettävä suotuisana. Liito-oravan pesimäpaikkoja ei saa hävittää, eikä reviirien elinympäristöä muutenkaan heikentää.

Tampereen kantakaupungin alueella liito-oravan elinympäristöjä löytyy tiiviin rakentamisen ulkopuolella. Vakituisimpia ja varmimpia liito-oravan pesimäympäristöjä ovat Ojala-Lamminrahkan alueet, Rusko-Hervantajärvi-Särkijärven alueet, Tesoma-Leppiojan tienoot ja Kauppi-Niihama.