Opistotarinat avaa Tampereen seudun työväenopiston arkea, ammattiryhmien työtä ja ainealueita. Minkälaista työ ja opiskelu vapaan sivistystyön parissa on? Miten ajankohtaiset ilmiöt näkyvät opistossa?
Kun Pertti Timonen valittiin työväenopiston rehtoriksi vuonna 1986, alkoi hän kehittää opistoa perustamalla uusia vakansseja. Timosen aloittaessa tehtävässään päätoimisia opettajia oli vain kaksi: taideaineissa ja kielissä. Timonen avasi yhteiskunnallisiin aineisiin viran, joka tosin oli opistossa aiemminkin ollut, ja taideaineisiin teatteritaiteen opettajan viran, joka muutettiin muutaman vuoden kuluttua opetuksen suunnittelijan viraksi. Myös tekstiilityö ja tekninen työ saivat myöhemmin päätoimiset opettajat. Virat muuttuivat myöhemmin toimiksi. Timosen aloittaessa työväenopiston opinto-opas päätettiin alkaa jakaa kaikkiin tamperelaisiin talouksiin. Se helpotti kurssimarkkinointia, joka myöhemmin muuttui elintärkeäksi opistolle.
1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alussa opiskelemaan pääsi periaatteessa ilmaiseksi, sillä ilmoittautumismaksu tilitettiin opiskelijayhdistykselle. Tämä muuttui vuonna 1991, kun opiskelijayhdistys alkoi saada kaupungilta suoraa avustusta, ja kursseille tuli kurssimaksut. Näin kurssimaksuista tuli merkittävä osa opiston ylläpitoa. Kaupunki asetti opistolle tulotavoitteen, joka täytyi kattaa kurssimaksuilla. Näin ollen kurssien toteutuminen oli työväenopiston elinehto.
Timosen perustamat virat edesauttoivat opiston kehittymistä, sillä työväenopistolla oli vihdoin tarpeeksi resursseja suunnitteluun ja kurssien toteuttamiseen, vaikka tuntiopettajat ovat aina olleet tärkein opetusta antava henkilöstöryhmä. Muutosten ansiosta kurssitarjonta monipuolistui ja kasvoi huomattavasti, ja niin kävi myös opiskelijamäärälle.
Jotta kaupunkilaisten tarpeet ja opiston tarjoamat palvelut kohtaisivat parhaalla mahdollisella tavalla, piti työväenopiston tietää kaupunkilaisten tarpeista ja suhtautumisesta toimintaan. Niinpä työväenopisto teki asiakaskyselyn, jonka toteutti alan kaupallinen yritys. Tätä oman toiminnan tutkimista hyödynnettiin myöhemmin monessa projektissa, joihin työväenopisto sai tukea Opetushallituksen kehittämisrahoista. Toimintaa on kehitettävä jatkuvasti ja siksi täytyy olla tietoa nykytilasta, jotta tavoitteita kehittämiseen voidaan asettaa.
Vuosikymmenen vaihteen lama saattoi julkisten varojen käytölle haasteita. Vuonna 1993 astui voimaan valtionosuusuudistus. Ennen niin sanotut korvamerkityt valtionavut tulivat kunnille nyt kokonaissummana, jonka kunnat saattoivat itsenäisesti jakaa eri hallintokunnille. Tämä tiesi kuntien sisällä taistelua vähentyneistä rahoista. Monessa kansalaisopistossa kurssitarjonta supistui, ja joitakin opistoja lakkautettiin. Tampereen työväenopistossa pyrimme pitämään tarjonnan ennallaan nimenomaan kurssimaksujen nostamisella ja tekemällä tässä välivaiheessa kursseja, jotka olivat sekä julkisesti että opiskelijoiden rahoittamia. Onnistuimme tavoitteessamme, ja kaupunki pystyi säilyttämään valtionosuustasonsa ja opisto säilyttämään palvelutasonsa.
Opistojen valvonta oli 1990-luvun puoliväliin saakka ollut kaksiportaista. Opistot toimittivat opetussuunnitelmansa lääninhallituksiin tarkastajalle hyväksyttäväksi, ja läänin koulutoimentarkastajat suorittivat myös opistoissa tarkastuskäyntejä. Lisäksi Opetushallitus järjesti vastaavaa toimintaa. Tästä luovuttiin vähitellen, ja vuoden 1997 suuren lääniuudistuksen myötä toiminta muuttui täysin. Oppilaitoksille tuli itsearviointivelvoite, joka kirjattiin uusiin lakeihin eri oppilaitosmuodoista 1998.
Sekä Kuntaliitto että uudet läänit ryhtyivät kouluttamaan oppilaitosten edustajia uuteen malliin hyvissä ajoin ennen lain voimaantuloa. Tampereella kaikki kaupungin ylläpitämät oppilaitokset osallistuivat ryhmänä koulutukseen usean vuoden ajan. Jokaisesta oppilaitoksesta yksi asiasta vastaava henkilö oli mukana koko koulutuksessa ja myös koko henkilökunnalle järjestettiin yhteisiä koulutuksia, jotka toteutti Efektia-koulutusyksikkö.
Arviointi ei ole päämäärä vaan keino tutkia, kuinka tavoitteisiin on päästy. Oppimistulosten arviointi on aina kuulunut opetukseen. Strateginen ajattelu ja tavoitteiden asettaminen strategian päämääriin pääsemiseksi ovat toiminnan kehittämisen keskeiset elementit. Arviointityöhön välineeksi Suomikin otti käyttöön Eurooppalaisen laatupalkintokriteeristön (EFQM), joka oli monelle jo yrityselämästä tuttu työkalu. Tampereella työtä johti konsernitasolla laatupäällikkö.
EFQM:n kriteeristössä tarkastelun kohteena on toiminnan arviointi, jossa näkökulmina ovat johtajuus, toiminnan periaatteet, strategia, henkilöstö, kumppanuudet ja resurssit sekä prosessit. Tulosten arviointia seurataan asiakastulosten, henkilöstötulosten, yhteiskunnallistentulosten ja keskeisten suorituskykytulosten avulla.
Työväenopisto kehitti käytännössä sekä arviointi- että laatutoimintaa päätoimisen henkilöstön laatukokouksissa ja erilliskoulutuksissa, joihin osallistuivat myös tuntiopettajat. Kokouksia ja koulutuksia johti laatuvastaava rehtorin ja johtoryhmän alaisuudessa. Näin syntyi yhteistoiminnallisesti Kehitä ja kehity, opeta ja opi -ammatillisen kehittymisen kriteeristö vuonna 1999. Työväenopiston arviointijärjestelmä valmistui vuonna 2000, kuten myös opiston strategia TOP-visio vuosille 2002–2012. Strateginen työ ei ollut uutta työväenopistolle, sillä jo vuonna 1993 työväenopisto oli julkaissut laman kourissa selviytymisstrategian vuoteen 2000 saakka.
Laatuajattelu oli koko konsernin kehittämisen pohja, jonka hallitsemista yksiköiltä odotettiin. Opetusministeriö käynnisti vuonna 2005 laatupalkintokilpailun myös kansalaisopistoille, mikä työväenopiston osalta huipentui laatupalkintoon vuonna 2006.
Kirjoittaja työskenteli yhteiskunnallisten aineiden päätoimisena opettajana työväenopistossa vuosina 1987–2014.
Jätä kommentti