Opistotarinat avaa Tampereen seudun työväenopiston arkea, ammattiryhmien työtä ja ainealueita. Minkälaista työ ja opiskelu vapaan sivistystyön parissa on? Miten ajankohtaiset ilmiöt näkyvät opistossa?
Kun Sirpa Kujanpää aloitti päätoimisena tekstiilityönopettajana työväenopistossa vuonna 1989, ei opistolla ollut Sampolassa omia tekstiiliopetuksen tiloja, vaan opetus tapahtui yläkoulun luokissa ja sivutoimipisteissä kaupungin itäisissä osissa, mikä toi mutkia työhön.
Edelleenkin kansalaisopistoissa tilaongelmat liittyvät usein sopivien tilojen riittävyyteen ja yhteiskäyttötilojen hallintaan.
– Peruskoulun opettajien ongelma monesti on se, että luokkatila koetaan omaksi. Joskus yhteiskäyttö johti ihan lapsellisiin tilanteisiin, jossa koulun opettaja opetti kädestä pitäen johtojen kieputtamista ompelukoneen ympärille. Oli myös kinoja paininjaloista, neuloista ja alapuolista, minkä vuoksi kuljetimme opiston omia mukanamme.
Arki helpottui, kun työväenopisto sai omat tekstiililuokat. Sampolassa toimineen Hämeen–Satakunnan kotiteollisuusneuvonta-aseman poismuutto vuoden 1990 alussa vapautti luokkatilaa niin, että se pystyttiin jakamaan työväenopiston alaisuuteen siirtyneelle Videopajalle ja tekstiilityölle.
– Eivät ne minun luokkiani olleet. Ne olivat vain hallinnassani. Opiston tekstiililuokkia käytti lisäkseni toistakymmentä tuntiopettajaa. Tärkeintä oli yhdessä toimiminen, ei tilojen omiminen.
Sampolan uudet luokat haluttiin koneistaa laitteilla, jotka olisivat mahdollisimman tuttuja opiskelijoille, jotta opiskelusta olisi hyötyä myös kotona. Luokissa oli ompelukoneiden ja saumureiden lisäksi höyryprässi ja tilaa leikata kankaita sekä mahdollisuus tuoda myös oma kone.
Sampolassa Sirpan opetusvelvollisuus täyttyi etupäässä ompelun alkeis- ja jatkokurssien pitämisestä.
– Perusperiaate tekstiilin kurssitarjonnassa oli se, että kolmasosa oli ompelua, kolmasosa nypläystä ja kolmasosa sitten muuta, kuten askartelua.
Suosituimpia opiskelijatöitä olivat lasten ja aikuisten arkivaatteet, jakkujen korjaaminen, modistaminen ja vanhasta uuden luominen.
– Myös mummolan vintillä säilytetyistä verhoista tehtiin kaikenlaista, vaikka jotkut olivat aivan auringon haalistamia ja hapertamia. Usein kun yksi teki jotakin, toinen sai siitä inspiraation.
1990-luvun alun lama koetteli työväenopistoa valtionosuuteen tehdyin leikkauksin, minkä vuoksi kurssimaksuperiaate täytyi muuttaa ja maksuja nostaa. Pitkien kurssien lisäksi perustettiin lyhytkursseja. Korotukset olivat suhteessa suuret, sillä 10 markan rajaton lukuvuosimaksu muuttui kurssikohtaiseen hinnoitteluun.
– Esimerkiksi 24 tunnin mittaisen kurssin hinnaksi tuli 40 markkaa, Sirpa kertoo.
Lama vei opistolta myös opetuksen kaikissa sivutoimipisteissä vuonna 1994: Kämmenniemessä, Kaanaassa, Sorilassa, Hikivuoressa, Linnainmaalla, Tesomalla ja Hervannan Kanjonin koululla.
Taloudellisesti vaikeat ajat eivät juurikaan näkyneet tekstiilityön opiskelun sisällöissä.
– Toki osalla on varmasti ollut ompelussa ajatuksena se, että saa vaatteen edullisemmin, mutta itse tekemällä ei aina saa halvemmalla vaikkapa juhlapukua, jonka kankaat ovat usein kalliita. Opistossa tärkeintä on ollut harrastuneisuus, seura ja ylipäätään paikalle tuleminen ja työn aloittaminen.
Lamasta huolimatta uusi vuosikymmen toi suomalaisiin koteihin paljon uutta elektroniikkaa. Monissa perheissä äidit saivat lahjaksi saumurin, mutta sen käytön omaksuminen ei käynytkään yhtä helposti kuin ompelukoneen. Kun saumuria osaa käyttää, on se tehokas ja helppo väline vaatteiden valmistamiseen.
Ensimmäisen saumurin käytön alkeiskurssin työväenopisto järjesti vuonna 1991. Sitä seurasivat alkeis-jatkokurssit ja viikonloppukurssit.
– Jälkeenpäin, kun katson kalenteriani, olin kaikki viikonloput opintovuodesta töissä paitsi pyhäinpäivänä, Sirpa kertoo.
Kuumimmillaan saumurivillitys oli noin viisi vuotta. Suosio hiipui hiljalleen 1990-luvun jälkeen. Vasta vuonna 2014 saumurikurssit palasivat opiston kurssivalikoimaan. Kurssit olivat tekniikkaopetusta, josta vaateompelu oli jätetty pois, ja tavoite oli vain tutustua omaan koneeseen.
– Saumurikurssit olivat itsellenikin opettavaista aikaa, ja voin sanoa tuntevani aika monen koneen toiminnan.
Sirpaa kiehtoo kansalaisopistossa se, että opiskelemaan tulevat aikuiset ihmiset vapaaehtoisesti.
– En ajautunut työväenopistoon vahingossa, vaan nimenomaan hakeuduin. Kurssimaksujen vuoksi kukaan ei käy tunneilla vitsillä tai yhtä kertaa ja jää sitten pois. Opistossa harvoin on kurinpito-ongelmia, ennemminkin joutuu joskus hillitsemään innostusta.
Sirpa kokee olleensa tekstiilityönopettajana arkipäivän palveluammatissa kuntalaisten käytössä.
– Loppujen lopuksi kyse on pitkälti henkilökohtaisen ohjauksen antamisesta ja tuntiopettajien työn mahdollistamisesta.
Vaateompelussa ohjaus muuttui henkilökohtaiseksi juuri Sirpan aikana, jolloin hän muutti opetusta niin, että jokainen sai tehdä, mitä halusi, jos perusteet olivat hallinnassa. Aiemmin opiskelu oli edennyt aina samoissa työvaiheissa.
Kun arki täyttyi työstä, Sirpa yksinkertaisesti päätti arjen olevan mukavaa ja että jokainen ryhmä on mukava, vaikka siellä olisi haastavia ihmisiä.
– Opettajana oleminen on kokonaisvaltaista elämää, jossa kehittyy myös itse. Olen äkkipikainen ja nopea, minkä vuoksi ärsyynnyin aluksi hiljaa paikoillaan odottavista ihmisistä tai samoja asioita toistuvasti kyselevistä. Opin tasapuolisuuteen ja huomioimaan erilaiset ihmiset.
Elämän kiertokulku on aikuisopetuksessa usein läsnä. Sirpan tunneilla oli mukana pikkulapsia, jos opiskelija ei saanut lapsenhoitoa muuten järjestymään.
– Onpa joku joskus soittanut olevansa synnyttämässä, mutta kertonut tulevansa sitten ensi viikolla taas kurssille.
Erään opiskelijan vauva viihtyi kantokopassa pöydän alla oppitunnin ajan äidin ommellessa. Vuosia myöhemmin pojalle tehtiin kurssilla rippipuku ja hänen ollessa 25-vuotias kurssilla valmistui sulhasen äidin juhlapuku, johon silkki haettiin Tallinnasta.
Kun opettaa pitkään aikuisia, kohtaa väistämättä myös elämän rajallisuuden. Sirpa herkistyy kertoessaan menehtyneistä opiskelijoista.
– Syöpä vei monen. Yksi kertoi kesällä innoissaan luomuksistaan ja odotti kurssin alkamista. Pian lehteen ilmestyi kuolinilmoitus.
Vaateompelussa sovitus on olennainen osa valmistusprosessia. Sovituskopissa ollaan yleensä vähissä vaatteissa, jotta istuvuus saadaan oikeanlaiseksi. Intiimiys tuo ihmisten tarinat lähelle.
– Olen nähnyt sädehoitomerkkejä ja jopa käteen tatuoidun keskitysleirinumeron. Ulkoapäin ei ikinä tiedä, mitä kenenkin tarinaan kuuluu.
Opiskelijoilleen Kujanpää oli aina Sirpa, ja siksi myös puhuttelemme häntä tässä jutussa etunimellä.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Koskettavien kohtaloiden lisäksi opetustyöhön työväenopistossa mahtui myös paljon riemua ja erityisiä hetkiä. Kun tamperelaisia kangaskauppoja lopetti toimintansa ja jäljelle jääneiden valikoima supistui, Sirpa alkoi järjestää tekstiilimatkoja Tallinnaan vuonna 2013.
– Seitsemän kertaa kävimme osana valmismatkaa ja seitsemän kertaa niin, että matka oli opiston oma kurssi. Lähtijöitä oli 36–49 henkilöä. Kyllähän ne työllistivät paljon, mutta antoivat myös.
Aluksi matkoja tehtiin keväällä, mutta pian ne siirtyivät syyskaudelle lokakuuhun, jotta opiskelijat saivat lukuvuodeksi materiaalit. Kankaiden suosio vaikutti siihen, että jotkut alkoivat laskea lastenvaatteiden jälleenmyyntiarvoa.Toppuuttelin sitä, koska opistolla ei saa tehdä vaatteita myyntiin eikä tilauksesta. Tämä tosin voi näkyä enemminkin kudonnassa, ei niinkään ompelussa.
Kun työväenopisto täytti 100 vuotta vuonna 1999, Tampere-talossa järjestettiin opistoliikkeen 100-vuotisnäyttely Pirkanmaan opistopiirin kanssa.
– Valmistelimme sitä puolitoista vuotta. Mukana oli näyttelyarkkitehti, sillä rehtori Pertti Timonen halusi, ettei näyttely ole mikä tahansa kevätnäyttely, jossa on kaikkea sekaisin kaikilta.
Sirpan uran aikana julkisuuskynnyksen ylitti myös opistopäivän kuolemateema. Kädentaitoihin perustettiin kuolinpaitakurssi, joka herätti huomiota.
– Oikeastihan kyseessä on vanha ja aika tavallinenkin juttu. Jokaisen morsiamen kapioissa oli aikoinaan kuolinpaita, sillä moni menehtyi synnytykseen.
Vuonna 2010 Sirpa äänestettiin opistossa vuoden opettajaksi huimalla äänimäärällä.
– Se veti nöyräksi. Oli kuitenkin ihanaa saada julkisesti palautetta työstään.
Sirpan neljälle vuosikymmenelle sijoittuneeseen työuraan opistossa mahtuu myös internetin arkipäiväistyminen ja YouTuben suosio. Moni alkoi opiskella ompelemista nettivideoista.
– En ollut huolissani, vaikka jossakin kohtaa jotkut uskoivat, että netti opettaa. Saahan sieltä vinkkejä, mutta videot eivät osaa sovittaa vaatetta eivätkä kertoa, mikä työssä on vialla. Usein videoilla näkee myös väärin tekemistä. Netti ei myöskään koskaan korvaa sitä sosiaalista kanssakäymistä, jota kursseille osallistuminen tarjoaa.
Sirpa ei usko, että yhteiskunnan digitalisoituminen olisi merkittävästi vaikuttanut ihmisten kädentaito-osaamiseen.
– Joku sukupolvi yleensä on välissä. Mummo osaa, tytär ei, mutta lapsenlapsi sitten haluaakin opetella. Monet nuoret tulevat kursseille siksi, ettei niillä ole tietokoneen kanssa mitään tekemistä, vaan näkee kättensä jäljen valmiina tuotteena.
Yhteen asiaan kokenut opettaja kiinnittää kuitenkin huomiota.
– Kynäotetta katson. Se on meidän ihmisyytemme, ja on huonompi homma, jos se katoaa.
Eläköidyttyään vuoden 2019 lopussa Sirpa ei ole kaivannut opettamista, mutta opiskelijoita kylläkin. Nykyään hän ompelee ja korjaa tarpeen mukaan vaatteita lähipiirilleen.
– Oli onni tehdä yli 34 vuotta kestäneellä opistouralla kuukausipalkkaisena itselle merkityksellistä opetustyötä ja jättää oma jälkensä Sampolaan.
Jätä kommentti