Haiharan historia

Anshelm Grahn oli ehtivä liikemies

Anshelm Grahn (1825–1895), Porin tarkka-ampujapataljoonan kapteeni, muutti Tampereen seudulle vuonna 1867 Suomen Osuuspankin johtajaksi. Hänen puolisonsa Josefiina kuoli seuraavana vuonna ja Anshelm jäi yksin viiden lapsensa kanssa. Nämä olivat Aline, Jenny ja Naema, myöhemmin Haiharan fröökynät, ja Torsten Waldemar, joka muutti Barcelonaan, sekä Elvira. Grahn nai vuonna 1870 Gustava Clayhillsin (1840–1884). Heidän toisesta pojastaan Bertelistä tuli Kaukajärven kartanon ja myöhemmin myös Haiharan kartanon isäntä.

Anshelm oli osaomistajana höyrylaivayhtiössä ja olutpanimossa. Hän myös omisti kiinteistöjä ja osti kymmeniä lähiseudun maatiloja. Lisäksi hän harjoitti puutavaraliiketoimintaa ja vei puuta Barcelonaan.

Ensimmäiset maininnat Kaukajärven asutuksesta ovat vuodelta 1558 Messukylän Haiharan kylässä olevista kantatiloista Ylinen ja Keskinen. Ylisestä tuli Porin jalkaväkiprikaatin sotilasvirkatalo eli puustelli, jonka Grahn hankki vuonna 1872 huutokaupassa vuokralle. Hieman myöhemmin hän osti Keskisen, jolloin väentupa siirtyi hänelle. Tilaa, jonne he muuttivat, alettiin kutsua Haiharaksi. Grahn rakennutti Haiharan päärakennuksen 1870-luvulla. Se oli alun perin osin kaksikerroksinen ja siinä oli parikymmentä huonetta. Yläkerta paloi 1940-luvulla ja rakennus muutettiin nykyiseen, yksikerroksiseen muotoon. Kun päärakennus valmistui, perustettiin myös Haiharan vehmas puisto. Kartanoon vedettiin telefonilanka 1885.

Vuonna 1886 Grahn osti viereisen, vuonna 1726 Keskisestä lohkaistun Alasen tilan. Kartanon pinta-alaksi tuli näin 340 ha, josta peltoa oli 81 ha. Suuri tila vaati paljon työvoimaa, vaikka teknologian kehittyessä taloon hankittiinkin uusia koneita. 1800-luvun kuluessa viljeltävät kasvit vaihtuivat nauriista perunaan, rukiista ohraan ja etenkin vehnään. Myös puutarhaviljely yleistyi. Kotitarpeiksi harrastettiin myös kalastusta ja metsästystä.

Fröökynöiden aikaan kartano kukoisti

Isän kuoleman jälkeen Haiharaa ryhtyivät pitämään sisarukset Aline, Jenny ja Naema. Kartano kukoisti heidän aikanaan 1895–1932 niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti.

Aline (1854–1925) syntyi Turussa, mutta kävi koulunsa Tampereella. Hän asui myös Sveitsissä opiskellen saksaa, ranskaa ja pianonsoittoa.

Jenny (1856–1930) lähti 18-vuotiaana Sveitsin Lausanneen opiskelemaan, mutta sairastui keuhkotautiin. Hän hoidatti itseään parantoloissa Keski-Euroopassa.

Naema (1858–1932) kävi koulunsa Turussa, mutta pysytteli loppuikänsä Tampereella. Hän oli matemaattisesti hyvin lahjakas ja hoiti sisarusten kirjanpidon ja verot. Huhun mukaan Naema koki suuren rakkauden, mutta suku piti miestä onnenonkijana ja esti naimakaupat.

Sisaret pysyivät naimattomina keskittyen sukuunsa. Aline huolehti navetasta ja Jenny leipomisista. Naema puolestaan hoiti puutarhaa, jossa oli iso yrttitarha.

Väentuvassa jaettiin päivän työt

Haiharan kartanoon kuuluvan väentuvan rakensi vuonna 1811 Keskisen talon kotivävy ja isäntä Mikko. Väentupa oli monikäyttörakennus, joka oli osaksi palvelusväen asunto, ruokailutila sekä käskynjakohuone. Aamuseitsemältä pehtoori, joka kantoi päävastuun tilasta, jakoi siellä työväelle päivän työt: pelloille, kasvimaalle, metsään polttopuita hakemaan tai hirsiä kaatamaan. Maatilan työt vaihtelivat vuodenajan mukaan. Haiharassa oli renkejä, tallimiehiä, paimenia, piikoja, karjakoita apulaisineen, puutarhureita ja sisäpalvelusväkeä. Karjakot ja karjapiiat, jotka asuivat väentuvassa, nousivat ennen neljää ruokkimaan, pesemään ja harjaamaan lehmät ennen lypsämistä. Iltalypsy oli neljältä iltapäivällä. Maitoa lähdettiin kuljettamaan Tampereelle aamuseitsemältä ja matkan varrella sitä myytiin useille messukyläläisille. Kuskina toimi pitkään Muulaan Hanna. Päälle oli navettaväen hoidettava vielä vasikat, lampaat ja kanat. Myös tallirenki joutui nousemaan ennen muita. Hän ruokki ja harjasi hevoset valmiiksi päivän töihin. Kun ajomiehet olivat saaneet pehtoorilta ohjeet, he juottivat itse hevosensa ennen kuin lähtivät töilleen. Tallirengin piti vielä siivota talli ja navetta sekä hakea seuraavan päivän rehut. Uusi renki aloitti aina tallimiehenä ja haaveili pääsystä muonamieheksi, jonka tarvitsi tulla töihin vasta seitsemäksi. Muonamiehet asuivat omissa mökeissään vähän matkan päässä, ja heillä saattoi olla oma pieni palsta viljeltävänä ja jokin kotieläinkin kotitarpeiksi.

Tupa toimi myös valmistus- ja korjausverstaana, jossa oli höyläpenkitkin. Siellä syntyivät kirvesvarret, puulusikat, kiulut, saavit, reenjalakset sekä lasten kehdot. Samoin hevosten valjaat tehtiin ja korjattiin itse. Kangaspuutkin tuvassa oli. Kaiketi piiat ovat siellä myös kehruu- ja ompelutöitä tehneet niin talolle kuin omiksi kapioikseen. Ja rengit väsänneet renginarkkuja omaisuutensa säilytyspaikaksi.

Suku kokoontui juhlimaan

Parhaimmillaan tilalla oli yli neljäkymmentä lehmää, muuta karjaa sekä neljätoista hevosta. Kartanon maanviljely oli kannattavaa ja fröökynät olivat useina vuosina Messukylän verotetuimmassa kymmenikössä. He olivat kiinnostuneita taiteista ja kuuluivat kannatusjäseninä taideyhdistyksiin. Perheenjäsenet pitivät keskenään yhteyttä vähintään kirjeitse. Suku kokoontui juhlimaan esimerkiksi jouluna. Reellä mentiin jouluaamuna Vilusenharjua Messukylän kirkkoon. Palkollisille jaettiin joululahjoja ja yhdessä Bertelin Kaukajärven kartanon väen kanssa järjestettiin tapaninpäivänä juhlat ja uudenvuodenaattona tanssit. Kolmannet juhlat pidettiin juhannusaattona. Lähimmin fröökynöiden kanssa oli tekemisissä sisäpalvelusväki. Sisaruksia on jälkeenpäinkin kiitelty oikeudenmukaisiksi emänniksi ja heidän aikaansa lämminhenkiseksi. 

Viimeinen fröökynöistä kuoli vuonna 1932 ja Haihara siirtyi Bertil Grahnille. Häneltä se periytyi vuonna 1940 tyttärelle Gunvor Grahn-Ekroosille. Vähitellen tilanpito lakkasi ja kartanon ympäristöön alettiin 1960-luvulla rakentaa Kaukajärven lähiötä. Gunvor Grahn-Ekroos testamenttasi Haiharan Tampereen kaupungille ja siitä muovautui nykyinen taidekeskus. Väentuvasta tuli Haiharan nukketeatterin kannatusyhdistyksen Lasten ja nuorten Satumatto ry:n pitämä kesäkahvila. 

Sininen neito kantaa tarjotinta

Haiharan kartanon kummitus on Sininen neito, jonka henkilöllisyyttä ei tiedetä. Haiharan fröökynöidenkin näkemällä neidolla on sininen puku, valkoinen essu ja punaiset posket ja hän kantaa tarjotinta kädessään. Hänen jalkojaan ei näy, mutta askeleet kuuluvat selvästi. Joskus koko neito on näkymätön. Rappusista vain kuuluu narinaa, ilmavirta leyhähtää, ovi aukeaa ja sulkeutuu.

Erään tarinan mukaan neito oli ollut kartanon sisäkkö, joka rakastui kartanon vieraana olleeseen mieheen ja tuli raskaaksi, mutta miehen lähdettyä tyttö hukuttautui Kaukajärven rantaan. Tarinasta on eri versioita ja erään mukaan tyttö olisi surmassa menettänyt jalkansakin, ja siitä syystä hänen jalkojaan ei näy.