Opistotarinat avaa Tampereen seudun työväenopiston arkea, ammattiryhmien työtä ja ainealueita. Minkälaista työ ja opiskelu vapaan sivistystyön parissa on? Miten ajankohtaiset ilmiöt näkyvät opistossa?
Opiston johtokunta valitsi Eero Tiitolan vakinaiseen kuvataideopettajan virkaan, joka oli perustettu jo pari vuotta aikaisemmin ja ollut täytettynä väliaikaisesti. Tiitola aloitti Sampolassa 1.8.1983.
– Johtokunta pyysi minulta myös virkaanastumisesitelmän, jonka pidin myöhemmin syksyllä Erik Enrothin taiteesta.
Lähtökohdat työhön olivat toisenlaiset kuin nykyään, mikä näkyi sekä tilojen käytössä että muissa sisäisissä käytännöissä. Opiston opettajat käyttivät koulun opettajainhuonetta iltaisin, sillä Sampolassa ei ollut päiväopetusta. Minkäänlaista omaa tilaa, hyllyä tai pöydännurkkaa ei päätoimiselle opettajalle ollut tarjolla.
– Toisaalta tilalle ei juuri ollut tarvettakaan, sillä rehtori hoiti koko opetusohjelman suunnittelun eikä halunnut siitä edes keskustella muun vakinaisen henkilöstön kanssa. Päätoiminen opettaja hoiti vain oman, rehtorin suunnitteleman, opetuksensa ja häipyi sitten huhtikuun jälkeen opistolta odottamaan syyskuun alkua ja ilmoittautumisia. Kaikki yhteydet oman alan tuntiopettajiin olivat epävirallisia, Tiitola kertoo.
Tiitola aisti varsin nopeasti Sampolassa vallinneen jännittyneen ilmapiirin.
– Jännitteitä oli rehtorin ja henkilökunnan välillä sekä henkilökunnan sisällä, rehtorin ja johtokunnan välillä sekä toverikunnan ja rehtorin välillä. Myös silloisen yläkoulun kanssa oli kahnauksia lähinnä tiloista, joissa kinattiin pulpettien siirtelystä ja liitujen käyttämisestä.
Toverikunnan esityksestä johtokunta irtisanoi rehtorin tammikuussa 1984, mistä alkoi pari vuotta kestänyt valituskierre. Se päättyi KHO:n vahvistamaan rehtorin erottamiseen 27.1.1986.
– Tämä parin vuoden aika oli todellista pysähtyneisyyden aikaa opistossa. Rehtori linnoittautui huoneeseensa, ja kaikki asiat hoidettiin paperilapuilla henkilökunnan kesken. Kuitenkin sentään tuntiopettajat puursivat yhtä reippaasti ja innolla, kuten edelleen. Opiston perustehtävä eli opetus toimi siis jokseenkin normaalisti vaikeuksista huolimatta, Tiitola sanoo.
Työväenopiston uuden rehtorin haku käynnistyi heti keväällä, ja lopulta Pertti Timonen aloitti opiston rehtorina 1.8.1986. Timonen jakoi henkilökunnalle valtaa ja vastuuta: kaikkea sai tehdä, kunhan kantoi siitä vastuun.
– Timosen johdolla alkoi opiston nousukiito, jonka vasta 1990-luvun lama katkaisi, Tiitola kertoo.
Opetustuntimäärien pitkään jatkunut alamäki kääntyi nousuun, opisto sai lisää ryhmiä, perusti sivupisteitä ja päiväryhmiä, kasvatti henkilöstömäärää ja sai lisää rahaa toiminnan kehittämiseen. Vuonna 1989 opistossa oli jo täytettynä seitsemän päätoimista opettajan virkaa, uusi apulaisrehtori sekä kaksi toimistovirkailijaa lisää kansliassa. Myös tietotekniikka teki vahvasti tuloaan taloon.
Timosen ajan muutokset näkyivät myös kuvataideaineissa. Päiväopetuksen ansiosta eläkeläiset löysivät työväenopistoon, ja keramiikkaopetusta varten Sampolaan hankittiin polttouuni ja muu kalusto.
– Omaa opetustuntimäärääni laskettiin, jotta saimme lisättyä muun työn määrää ja lisää resursseja järjestelyihin.
Lyhytkurssitoiminta käynnistyi rivakasti syksyllä 1986 ja laajeni entisestään seuraavina vuosina. Opisto kokeili myös kevät- ja kesäkursseja sekä erilaisia tempauksia.
– Järjestimme jopa Suomen ladun kanssa lumiveistoskurssin ja -kilpailun Kalevan kirkon aukiolla vuonna 1987. Lopulta loskatalvet lopettivat harrastuksen.
Kuvataiteen opetuksella on työväenopistossa pitkät perinteet. Jo 1920-luvulla järjestettiin säännöllistä piirustuksen ja maalauksen opetusta. Sotien jälkeen toiminta oli entistä johdonmukaisempaa, ja opisto toimi kiinteässä yhteistyössä Tampereen taiteilijaseuran kanssa.
Sampolan käyttöönotto vuonna 1962 ja sen uudet, hienot ateljeetilat piirtämiseen, maalaamiseen ja kuvanveistoon antoivat uudenlaisen piristysruiskeen kuvataideopetuksen järjestämiseksi Tampereella. Toimintaa laajennettiin ja ryhmiä perustettiin lähes jokaiselle arkipäivälle.
Sampolan täyttyessä uusien kaupunginosien kouluille Tesomalle, Peltolammille ja Hervantaan perustettiin lisäryhmiä. Ajan hengen mukaisesti kaikki kurssit järjestettiin iltaopetuksena. Tiitolan aikana myös Kämmenniemi, Vehmainen, Kaukajärvi ja Linnainmaa saivat omat kuvataideryhmät.
Tiitolan aloittaessa opiston kuvataiteen opetus oli hyvällä mallilla, sillä opiskelijoita riitti ja toimitilat olivat kohtuullisen hyvät. Toisinaan ryhmät paisuivat yli 40 opiskelijan.
– Pienellä 10 markan toimistomaksulla sai osallistua niin moneen ryhmään kuin halusi ja jaksoi. Se takasi melkoiset ilmoittautumisruuhkat joka syksylle. Pyynnöstäni ilmoittautuminen kuvataideryhmiin tapahtui suoraan opettajaan yhteyttä ottamalla, jolloin jonotus lyheni ja pystyimme säätelemään ryhmien kokoa ja antamaan opintoneuvontaa.
Tiitola opetti kaikkia kymmentä Sampolan piirustus- ja maalausryhmää ja piti toiveluentoja taiteesta useissa tilaisuuksissa.
– Perustin myös kuvataiteen ensimmäiset päiväryhmät opistoon omalla vastuulla. Niitä oli kokeiltu jo aikaisemmin, mutta ne olivat loppuneet kesken.
Opiston kevät päättyi aina valtavaan kaikkien kädentaitojen ja taiteen ryhmien yhteiseen näyttelyyn, joka täytti Sampolan aulatilat ja osan luokistakin.
– Näyttelyitä järjestettiin keväisin myös keskikaupungilla ja sivupisteiden kirjastoissa. Kevätkausi päättyi säännöllisesti yhteen taidematkaan – aluksi kotimaahan, myöhemmin ulkomaille aina Nizzaa ja Ateenaa myöten.
1990-luvun lama saapui Tiitolan mukaan opistoon kuin sade. Tiputtelu tuntui menevän ohi, mutta yltyikin yhtäkkiä rankkasateeksi.
– Vuosi 1991 oli vielä lähes normaali, sillä opistossakin tehtiin vain 2 %:n juustohöyläleikkaus. Tulojen lisäämiseksi otimme ensi kertaa kurssikohtaiset maksut opiston kaikille kursseille.
Pahempaa oli luvassa, sillä vuonna 1992 opetustunneista leikattiin lähes kolmannes.
– Kun opetusta annettiin lukuvuonna 1990–1991 lähes 27 000 tuntia, lukuvuonna 1992–1993 opetusta oli enää vajaat 19 000 tuntia. Alimmillaan opetustunnit olivat lukuvuonna 1993–1994 vajaalla 16 000 tunnilla.
Kuvataideaineissa leikkaukset tarkoittivat peräti yli 40 % opetustunneista. Kaikki sivupisteet lakkautettiin ja myös Sampolan tarjontaan tehtiin karsintaa. Jäljelle jääneet ryhmät pursusivat väkeä.
– Oli todella ikävää ja vastenmielistä lopettaa hyviä ryhmiä ja pistää pois verrattomia opettajia. Esimerkiksi suosittu ikonimaalaus jouduttiin laittamaan hyllylle, ja vain kuvataiteen keskeinen perusopetus ja videopaja jäivät supistettuina jäljelle Sampolaan.
Koska tulevaisuus näytti synkältä, opiston henkilökunta alkoi rehtorin johdolla työstää selviytymisstrategiaa. Se vahvisti uskoa tulevaisuuteen.
– Ideoimme ja toteutimme useita omakustanteisia kursseja sekä laskennallisia, hallinnollisesti hiukan arveluttavia kiintiöomakustannussekakursseja, joilla saimme merkittävästi lisättyä opiston tarjontaa kohtuuhintaisena. Kurssit kävivät hyvin kaupaksi. Perustimme myös omatoimiryhmiä, joissa ei ollut opettajaa lainkaan tai opettaja vieraili ryhmässä joskus.
Laman aikana ryhmät muuttuivat nimeltään kursseiksi.
Opisto alkoi nähdä valoa laman jälkeen vasta vuonna 1995. Tuntikiintiö nousi vähitellen ja tarjontaa lisättiin varovasti, mistä alkoi taloudellinen ja toiminnallinen kohentuminen.
– Haluan korostaa, etteivät opiskelijat hylänneet opistoa missään vaiheessa, vaan kursseilla vilisi väkeä vaikeista ajoista huolimatta.
Kuvataiteen opetus laajeni työväenopistossa merkittävästi, kun Tampereen kaupungin lasten ja nuorten kuvataidekoulu liitettiin hallinnollisesti opistoon vuoden 1997 alusta.
– Se toi paljon uusia sävyjä opiston imagoon ja näkyi positiivisena väripilkkuna monissa tilaisuuksissa.
Yhdistyminen toi myös virkeää, uudenlaista henkilöstöä opistoyhteisöön, ja Tiitola sai lisää kuvataiteen ammattilaisia kollegoikseen, vaikka kuvataidekoulu jäikin omiin tiloihinsa Tammelan koulun tiilirakennukseen, josta se muutti väistötiloihin Koivistonkylään vuonna 2019.
Vuodesta 2003 lähtien kuvataidekoulu on toiminut nimellä Sara Hildén -akatemia, ja se huolehtii laajan oppimäärän mukaisesta kuvataiteen perusopetuksen toteuttamisesta sekä lapsille ja nuorille että aikuisille.
Tiitolan mukaan kuvataideopetuksen kiinnostavin muutos tapahtui Sampolassa valokuvauksen opetuksessa. Vuosien tauon jälkeen opisto otti valokuvauksen opetusohjelmaan syksyllä 1995 teoriakurssina, sillä omaa pimiötä ei ollut.
– Pari vuotta myöhemmin meillä oli jo perus-, jatko- ja erityiskurssit, ja kiinnostus vain kasvoi. Keväällä 2000 kurssimäärät tuplaantuivat ja silti väkeä riitti.
Työväenopisto lainasi silloin tällöin yläkoulun pientä pimiötä demojen tekoon. Myöhemmin opisto alkoi suunnitella omaa, riittävän suurta pimiötä Sampolaan yhteiskäyttöön Sara Hildén -akatemian kanssa. Asia eteni jo määräraha-asteelle.
– Sitten ilmaantuivat jokamiehen digikamerat markkinoille. Pimiöpaperit saimme repiä, ja povasimme jopa valokuvauskurssien loppua, kun aivan muutamassa kuukaudessa filmikamerat vaihtuivat digikameroihin.
Loppua ei kuitenkaan näkynyt, vaan kävi itse asiassa päinvastoin. Valokuvauskurssien kysyntä kasvoi merkittävästi.
– Opettaja vain joutui aika kovien uusien haasteiden eteen, kun lyhyessä ajassa muutimme vähitellen kaikki valokuvauskurssit digi- ja tietokonepohjaisiksi, Tiitola kertoo.
Eero Tiitola päätti työuransa 27 vuoden jälkeen vuonna 2010. Opiston henkilöstörakenteen muutosten vuoksi Tiitolalle ei palkattu seuraajaa, vaan nykyään kuvataideaineiden opetuksesta huolehtivat tuntiopettajat ja suunnittelusta taideaineiden koulutussuunnittelija.
Kuvataiteiden tulevaisuuteen Tiitola suhtautuu luottavaisesti.
– Tampereella on yliopiston lisäksi aktiivinen kulttuuri- ja taide-elämä ja siksi useita hyvin ja monipuolisesti koulutettuja eri alojen taiteilijoita ja muita kädentaitajia. Opettamiseen löytyy osaavaa ja tarmokasta väkeä myös tulevaisuudessa.
Jutun alkuperäinen versio on julkaistu SampolAviisi-lehdessä vuonna 2011 Eero Tiitolan muistelmina.
Jätä kommentti