Seppo Jokinen ei Tamperetta hylkää
Seppo Jokinen istuu itselleen tutussa ja mieluisassa ympäristössä, Hervannan kirjastossa. Täältä, Hervannan kirjanystävien kokoontumisista, alkoi Jokisen kirjailijanura. Toisiaan kannustava kirjoittajaryhmä ja kirjastonjohtaja Liisa Hakanen saivat Jokisen jatkamaan silloinkin, kun ensimmäisen pitkän romaanin käsikirjoitus palasi kustantajilta hylkykirjeen kera.
– Kirjoitin kokemuksistani Australiassa 1970-luvun alussa. Tekstiä kehuttiin sujuvaksi, mutta tapahtumia ja paikkoja pidettiin epäuskottavina, Jokinen naurahtaa.
Novelleja ja lehtikirjoituksia kuitenkin syntyi, ja vuonna 1996 myös ensimmäinen julkaistu romaani, Siimamies, näki päivänvalon. Koskisesta tuli kirjan päähenkilö sattumalta.
– Alun perin Siimamies kertoi isästä, jonka tytär surmataan ja joka päätyy hakemaan oman käden oikeutta. Juttua tutkiva rikosylikonstaapeli Koskinen oli sivuhenkilö, joka nousikin pääosaan. Kolmen kirjan jälkeen ylensin hänet komisarioksi. En osannut arvata, että lopulta Koskis-dekkareita tulisi kolmekymmentä. Muuten olisin tehnyt hänet nuoremmaksi, nyt hän oli jo ensimmäisessä kirjassa nelikymppinen.
Etunimensä komisario Sakari Koskinen sai Jokisen toisesta etunimestä. Hänen mukaansa Koskisen luonteessa ja elämänarvoissa on paljon yhtäläisyyksiä hänen omaansa, mutta Jokisen alter ego Koskinen ei ole.
Tampere voitti Australian
Jokinen lähti pian armeijan jälkeen työviisumilla Australiaan, jossa vierähti sekalaisissa töissä neljä vuotta. Tuota ajanjaksoa ja Parolannummella vierähtänyttä armeija-aikaa lukuun ottamatta mies on asunut koko ikänsä Tampereella.
– Australiasta oli pakko päästä takaisin Tampereelle. Tampere on sydämessäni, en minä halua täältä pois.
Jokinen syntyi Viinikassa, mutta lapsuus vierähti Amurissa, jossa isä oli taidemuseon vahtimestari. Lapsuuden seikkailuista jäi hyvät muistot, ja kotonakin riitti elämää, kun taiteilijat kävivät mielellään vierailulla ja tarinoimassa punaviinipullon äärellä. Myös kehitysvammaisten työhuoneen käsityönopettajana toimineen äidin oppilaita oli usein kylässä.
Etelä-Hervantaan Jokinen perheineen muutti vuonna 1983, ja hän asuu siellä yhä. Tuolloin Jokinen työskenteli vielä Tampereen kaupungin tietotekniikkakeskuksessa ja työskenteli vielä kymmenen vuotta esikoiskirjan ilmestymisen jälkeenkin.
– Asuntolaina oli maksettava ja 1990-luvulla korot olivat hurjat. En uskaltanut jättäytyä pois päivätöistä, vaikka jo ensimmäinen Koskinen myi 5000 kappaletta. Ilman kirjojen tuottoja emme olisi varmaan selvinneetkään, hän muistelee.
Jokisen tuolloinen työyhteisö pääsi mukaan myös kirjoihin, vaikka hän yritti välttää hahmojensa yhteyksiä todellisiin henkilöihin. Työtoverit olivat mukana mielellään ja ne, jotka eivät kirjoihin päässeet, yrittivät lahjoa kirjailijaa pullakahveilla, jotta päätyisivät niihin edes ruumiiksi.
Jokinen viihtyi työssään, mutta lopulta piti tehdä valinta päivätöiden ja kirjailijanuran välillä. Töissä oleminen oli antanut kirjailijalle tarpeellista kosketusta arkielämään.
– En minä silti päätoimisena kirjailijanakaan ole mökkiytynyt, ja vanhan ystäväpiirin oheen on tullut uusia. Dekkarikirjailijat pitävät Suomessa yhtä, ja meillä on ollut hyviä tapaamisia, joissa on voinut keskustella työasioista vapaasti. Illanvietot ovatkin sitten usein olleet varsinaisia tapahtumien öitä, hän nauraa.
Poliisin työstä Jokinen ei sanojensa mukaan tiennyt ennestään mitään. Poliisina työskennellyt vanha armeijakaveri antoi kuitenkin hyvää opastusta. Koskisia pidetäänkin uskottavina poliisin työn kuvauksina.
– Olin eräässä tilaisuudessa puhumassa kirjoistani, ja yleisö ei ollut millään uskoa, etten ole poliisi. Eräs kirjallisuuskriitikko puolestaan tuhahti arvostelunsa lopuksi, että pitääkö kaikkien entisten poliisien ryhtyä rikoskirjailijoiksi.
Jokinen ei sano ehdottomasti ei
Jokinen antaa mielellään tunnustusta niille, jotka ovat auttaneet häntä matkan varrella. Tv-sarjasta hän mainitsee erityisesti tuottaja Timo Kivisen ja ohjaaja-käsikirjoittaja Riku Suokkaan.
Koskisesta oltiin jo ensimmäisen kirjan jälkeen tekemässä tv-sarjaa. Ohjaaja Pekka Parikka oli asian kanssa vakavissaan, mutta asia raukesi Parikan ennenaikaiseen kuolemaan. Myöhemmin suunnitelmat Ylellä olivat jo pitkällä, mutta sekin hanke kaatui. Kuunnelmasarja Koskisesta kuitenkin Ylelle tehtiin.
Lopulta Kivinen otti yhteyttä ja teki niin uskottavan tuotantosuunnitelman, että Neloskanava kiinnostui. Mukaan tulleen Suokkaan teatterinjohtajakaudella Koskinen oli päässyt TTT:n näyttämölle, ja hän kokosi näyttelijäporukan kasaan. Kivisen tuotantoyhtiö oli kuitenkin Neloselle liian pieni, joten hän myi konseptin Aito Medialle. Kaikki olivat innoissaan siitä, että ainakin yksi tuotantokausi Koskista saatiin tehdä.
– Kyllähän salassa tietysti toivottiin, että voitaisiin tehdä toinenkin kausi, mutta oltiin tyytyväisiä yhteenkin. Viittä kautta ei varmaankaan uskallettu edes kuvitella, Jokinen miettii.
Lähes kaikki Koskiset ovat pian myös tv-sarjamuodossa, ja Jokiselta on ilmestynyt kolmaskymmenes Koskis-dekkari, jossa sankari jää eläkkeelle. Hän on jatkon suhteen salaperäinen.
– Koskinen jää eläkkeelle, mutta Jokinen ei. Minulla on ideoita mielessä, eikä ole hyvä olla ehdoton. En sano millekään ehdotukselle suoralta kädeltä ei, Jokinen vakuuttaa.
