Työväenopiston 1950- ja 1960-luku
Puoluepoliittiset kiistat kiristävät opistotunnelmaa
Työväenopisto oli muuttanut jo vuonna 1925 vanhaan kirjastotaloon, mutta vaivaava tilanpuute ei ottanut helpottaakseen, vaan paheni vuosikymmenestä toiseen. Sotien jälkeen tilanne näytti erityisen toivottomalta. Työväenopiston hallussa oli osia kirjastotalon kolmannesta ja neljännestä kerroksesta, joissa sijaitsi neljä luokkahuonetta, kirjasto- ja kokoushuone sekä johtajan huone ja vahtimestarin komero. Opisto olikin saanut jo 1930-luvulla lupauksen tontista ja rakennuskustannuksia varten perustetun, vuosittain karttuvan rahaston, mutta lupaukset katosivat sota-ajan pyörteisiin.
Työväenopiston toimintaa ei helpottanut myöskään se, että kaupungin ja opiston johdon välit kiristyivät pahasti 1950-luvun alussa poliittisten ristiriitojen vuoksi. Enemmistö kaupunginhallituksesta katsoi, että työväenopisto harjoittaa puoluepoliittista kiihotusta, mikä taannutti entisestään opiston kehitystä ja kuoppasi monet uudistussuunnitelmat. Kiistat näkyivät myös opiskelijamäärissä, sillä sodan jälkeen tapahtunut jatkuva nousu tyssäsi syksyyn 1952, jolloin työväenopisto saavutti sodanjälkeisen pohjalukemansa 2561 opiskelijalla. Edellislukuvuonna 1951–1952 ilmoittautuneita oli ollut yli 3000.
Vahvistusta henkilökuntaan
Tampereen työväenopisto sai vuonna 1953 merkittävän henkilöstöresurssin, kun työväenopisto palkkasi ensimmäisen päätoimisen opettajan Veikko O. Veilahden yhteiskunnallisiin ja elämänkatsomuksellisiin aineisiin. Veilahti alkoi opettaa sosiologiaa, filosofiaa, itsekasvatusta, historiaa ja ammattiyhdistystietoa sekä kansantalouden ja kansainvälisten kysymysten opintopiirejä. Hän opetti myös suomea ja englantia. Lisäksi Veilahti toimi käytännössä työväenopiston kirjastonhoitajana.
Aikalaiset kuvailevat Veilahden olleen opettajana värikäs, innostava ja säkenöivä persoona, joka jätti lähtemättömän vaikutuksen oppilaisiinsa ja kollegoihinsa. Jotkut sanovat Veilahden olleen aina paikalla siellä, missä keskusteltiin ja opiskeltiin. Hänen mukaansa työväenopiston tehtävä on tarjota vastapainoa työelämän usein liiankin ankarille vaatimuksille. Parhaimmillaan opisto on silloin, kun se innostamisen lisäksi avartaa mieltä, kehittää ihmistä ja vähentää yksinäisyyttä, Veilahti totesi.
Kulttuuria ja kynäilyä
Vuonna 1956 työväenopisto perusti kynäilypiirin, joka merkitsi uutta aluevaltausta opiston esteettisessä opetuksessa ja korosti entisestään Tampereen työväenopistoa yhtenä Tampereen keskeisenä kulttuuria luovana paikkana. Kun 1950-luvun lopulla piiriä johti kirjailija Jaakko Syrjä, voitiin jo todeta piiriläisten joukossa olevan useita taiteellisesti kypsiä opiskelijoita, jotka pystyivät tuottamaan julkaisukelpoisia töitä. Piiriä ohjasivat Syrjän lisäksi kirjailijat Reino Mantere, Tauno Kaukonen ja Orvokki Autio.
Lisää kulttuuria työväenopisto sai vuonna 1959, kun opistossa aloitettiin kansantanssin opetus Tampereen työväenopiston toverikunta ry:n tanhupiirinä. Vuonna 1971 kansantanssia tuli ohjamaan Sinikka Mäkelä, joka opetti ryhmiä vuosikymmeniä vuoteen 2020 saakka. Kansantanssin opiskelijat perustivat oman yhdistyksen, koska toimintaa oli myös opiston lukukausien ulkopuolella. Tampereen työväenopiston tanhuajat ry on edelleen aktiivinen yhdistys, ja tanhuajat ovat esiintyneet laajasti niin Suomessa kuin ulkomailla.
Opetustarjonnan kehittymisestä lienee iloinnut myös vuonna 1957 rehtoriksi valittu Jaakko Oksanen, jonka tavoitteena olikin muuttaa jäykistynyt työväenopisto joustavaksi ja hetkellisetkin koulutustarpeet huomioon ottavaksi kansalaisopistoksi. 1950-luvulla työväenopiston opetusmahdollisuudet laajenivat myös tekniikan kehityksen ansiosta, sillä opisto hankki vuosikymmenen aikana ääniprojektorin, nauhurin ja englannin kielen opetusfilmin. Äänilevyjen ja -nauhojen käyttö sai kuitenkin odottaa vielä 1960-luvun loppupuolta ja aikuisopiskelijoiden kurssikirjat 1970-luvun alkuun ennen käytön vakiintumista.
Kuvamuistoja
Sampolan valmistuminen ja Yhteiskunnallinen korkeakoulu nykyaikaistavat työväenopiston toimintaa
Kansalaisopistoille suotuisa ilmapiiri alkoi kehittyä 1960-luvun alussa, mikä näkyi kasvavina opiskelijamäärinä ja uusien opistojen perustamisena. Kun ihmisillä oli enemmän vapaa-aikaa, opiskeluaktiivisuus kasvoi. Tampereella opistotoimintaa vauhdittivat uudet toimitilat ja Yhteiskunnallisen korkeakoulun tulo kaupunkiin.
Tampereen työväenopisto sai vihdoin omat, riittävät toimitilat vuonna 1962, kun työväenopisto muutti Liisankallion kaupunginosassa, Kalevan kupeessa sijaitsevaan Sampolaan. 576 miljoonaa markkaa kustantaneen rakennuksen suunnittelivat arkkitehdit Timo Penttilä ja Kari Virta. Sampola-nimi viittaa Kalevalan Sampoon sekä Kalevan ja Tammelan kaupunginosien katujen nimiin, jotka niin ikään ovat saaneet innoituksensa kansalliseepos Kalevalasta. Arkkitehdeille työ ei ollut helppo, sillä Penttilän ja Virran piti huomioida suunnittelussaan sekä työväenopiston tarpeet että opiston kanssa rakennukseen muuttaneen kansalaiskoulun vaatimukset.
Sampolan vihkiäisjuhlat pidettiin 30.3.1962, ja huhtikuun loppupuolella työväenopisto järjesti ensimmäiset päättäjäisensä kampuksella. Sampolan juhlasaliin opisto sai hankittua Steinway & Sons -flyygelin, jonka hankinnasta Tampereen kaupunginvaltuusto oli tehnyt päätöksen. Käsityönä vuonna 1954 rakennettu soitin maksoi peräti 500 000 markkaa. Flyygeli on edelleen käytössä Sampolassa, ja se peruskorjattiin lukuvuonna 2022–2023. Juhlasali puolestaan oli suuri voitto myös näyttämötaiteille, sillä esiintyvät ryhmät saivat käyttöönsä pienen ammattiteatteritasoisen näyttämöteknisen kaluston.
Yliopisto saapuu
Vuonna 1962 opettaja V. O. Veilahdesta tuli työväenopiston rehtori, jona hän työskenteli vuoteen 1974 saakka, minkä jälkeen hän siirtyi yliopiston järjestöopin lehtoriksi. Sampolan naapuriin Kalevanharjun kaupunginosaan oli muuttanut Yhteiskunnallinen korkeakoulu jo vuonna 1960, ja kuusi vuotta myöhemmin 1966 se muutti nimensä Tampereen yliopistoksi. Yliopiston tulo kaupunkiin ja yhteiskunnallinen murros muutti työväenopiston opiskelijakuntaa työläisistä korkeammin koulutettuihin sekä toi lisää opettajia myös työväenopistoon.
Opiskelijamäärän kasvu ja opiskelijoiden taustojen monipuolistuminen pakottivat opiston lisäämään yhä enemmän uusia opetusaineita, tehostamaan ja syventämään kielten opiskelua sekä kiinnittämään entistä enemmän huomiota tuntiopettajien koulutuspohjaan. Työväenopistolta toivottiin myös enemmän kiinteätavoitteista opetusta ja kurssitoimintaa.
Tukea kansakouluopintoihin
1960-luvulla työväenopistossa käynnistyikin monia uusia toimintamuotoja. Syksyllä 1960 alkoi kiinteätavoitteinen kansakoulupiiri, jonka tavoitteena oli valmentaa henkilöitä, joilta syystä tai toisesta oli jäänyt kansakoulun päästökirja saamatta. Syksystä 1964 alkaen työväenopistossa saattoi suorittaa iltaoppikoulun aineita. Kansakouluopettajille työväenopisto järjesti jatkokoulutusta vuodesta 1963 lähtien ruotsin, englannin ja suomen kielessä sekä uudessa matematiikassa. Oppiaineiden opetus vastasi tasoltaan korkeakoulun approbatur-arvosanojen kursseja.
Ensimmäisenä Suomessa työväenopisto alkoi tarjota vuonna 1963 myös opiskelijoilleen approbatur-tason filosofian, valtio-opin, estetiikan ja kirjallisuuden historian kursseja. Myöhemmin kursseja järjestettiin myös kunnallishallinnossa ja kasvatustieteissä. Opiskelijamäärä alkoi kuitenkin hiljalleen laskea, minkä arveltiin johtuvan Tampereen yliopiston vaikutuksesta.
Aikuiskasvatuksen uudet tavoitteet
Kun opetuksen vaatimukset kasvoivat, työväenopiston edellytettiin olevan perillä entistä tarkemmin myös aikuiskasvatuksen uusista tavoitteista. Rehtori Veilahden tiedetään pitäneen kuuntelupäiväkirjaa työväenopiston opettajien aikuispedagogisista kyvyistä vuodesta 1962 lähtien. Hän seurasi yli 10 vuoden aikana 17 opettajan tuntia, ja epätyydyttävän merkinnän sai vain kolme opettajaa. Veilahti huomasi kuitenkin, että innostavimman ilmapiirin onnistuivat monesti luomaan vailla muodollista pätevyyttä olevat opettajat. Esimerkiksi lausuntaa työväenopistossa opettaneen Veikko Sinisalon pitämästä tunnista Veilahti kirjoitti vuonna 1963 seuraavasti: ”Harjoitusten kulku täsmällinen. Ohjeet selviä. Ohjaajan asenne innostava. Erinomaista aikuiskasvattaja-ainesta.”
Opistot järjestäytyvät
Kansalaisopistojen opettajat järjestyivät vuonna 1967 perustamalla yhdistyksen Tampereen aikuisopistojen opettajat. Yhdistyksen tarkoituksena oli aikuiskasvatuksen kehittäminen, opettajien sivistystason ja ammattitaidon kohottaminen, opettajien henkisen ja fyysisen kunnon ylläpitäminen, yhteishengen kasvattaminen ja jäsenien edustaminen esimerkiksi palkkausta koskevissa asioissa.
Vaikka työväenopisto sai vihdoin kaipaamansa näyttävät tilat, ei Sampolan valmistuminen tarkoittanut kaiken opetuksen keskittämistä yksinomaan yhteen rakennukseen. Kun Tampereen lähiöt alkoivat kasvaa, oli opiston tavoitteena nimenomaan tuoda aktiivinen aikuiskoulutuspolitiikka tiedonhaluisten ihmisten luo keskusta-alueen ulkopuolelle Tesomalle, Kaukajärvelle, Nekalaan, Hatanpäälle ja Teiskoon. Työväenopisto alkoi tarjota opetusta myös erityisryhmille, kuten sairaalapotilaille ja vanhuksille. Kaupin parantolaan perustettiin kaksi englannin kielen ryhmää, Koukkuniemen vanhainkotiin useita opintopiirejä, ja myös vammautuneille ja näkövammaisille järjestettiin ohjelmaa.
Tämän historiasivuston tiedot perustuvat kahteen aiemmin tehtyyn Tampereen työväenopiston historiikkiin: Emmanuel Lammin kirjoittamaan 25-vuotishistoriikkiin Tampereen työväenopisto 25-vuotias 1899–1924 ja Teuvo Virtasen teokseen Suomen ensimmäinen työväenopisto 75 vuotta – Tampereen työväenopisto 1899–1974.
Lähteinä on käytetty myös työväenopiston opinto-oppaiden tietoja, opiston julkaisemia lehtiä, Sampolan arkiston materiaaleja sekä aikalaishaastatteluita. Kaikkien Sampolan arkistosta löytyvien kuvien alkuperää ei ole pystytty selvittämään eikä niiden kuvaajatietoja ole juurikaan saatavilla.