Työväenopiston historia

Suomalaisella klubilla pidettiin 1.3.1898 kokous, jossa laadittiin kaupunginvaltuustolle esitys työväenopiston perustamisesta. Kaupunginvaltuusto päätti 7.4.1898 perustaa kunnallisen työväenopiston seuraavasta syksystä alkaen. 18.4.1898 pidettiin opiston johtokunnan järjestäytymiskokous, jonka puheenjohtajana toimi Eino Sakari Yrjö-Koskinen.  

Opetus ei kuitenkaan päässyt alkamaan vielä syksyllä 1898, sillä Suomen senaatti piti sitä epäilyttävänä ja jopa poliittisesti vaarallisena. Lopulta opisto sai toimiluvan 8.11.1889, kun kumouksellisena pidetty yhteiskuntaoppi oli muutettu mittausopiksi opetusohjelmassa. Opiston ensimmäiseksi rehtoriksi valittiin Severi Nyman (myöh. Nuormaa).

Tampereen työväenopiston juhlalliset avajaiset pidettiin Raittiustalolla 16.1.1899 osoitteessa Mustanlahdenkatu 22. Opisto toimi raittiusseuratalon salissa 1899–1900 kaupunginvaltuuston myöntämien viinarahojen turvin. Nykyisin samalla tontilla sijaitsee Hepokatti, joka oli Raittiusseuran omistuksessa vuoteen 2020 asti.

Työväenyhdistykselle valmistui vuonna 1900 uusi, komea kivestä rakennettu talo osoitteeseen Hämeenpuisto 28. Sen tiloissa työväenopisto toimi vuosina 1901–1925. Jo ennen työväenopiston perustamista vanhalla työväentalolla oli pidetty luentoja ja keskustelukokouksia.  

Opiston käytössä oli pitkä, kapea sali ja pieni komero. Työväentalo osoittautui lopulta hankalaksi toimitilaksi, sillä sinne oli vaikea saada lisätiloja toiminnan kasvaessa, ja tilat olivat muutoinkin opetustarkoituksiin epäkäytännölliset.

Vallankumouksellista toimintaa työväenopiston nurkissa

Vuonna 1905 Venäjän bolsevikkipuolue piti salaisen kokouksen työväentalossa sijainneessa työväenopiston luentotilassa, kun opisto vietti joululomaa. Puhetta johti Vladimir Lenin, ja mukana oli muuan georgialainen nuorimies, salanimeltään Koba, joka myöhemmin tunnettiin Josif Stalinina. Vuosina 1946–2024 vanhassa luentotilassa toimi Lenin-museo.

Työväentalossa on toiminut vuodesta 1905 myös Tampereen työväen teatteri, jonka Eino Salmelaisen näyttämö sijaitsee rakennuksessa yhä. Uudisrakennuksen teatteri sai samalta tontilta vuonna 1985.

Kirjasto (nyk. Laikku tai ‘Vanha kirjastotalo’) toimi opiston keskuspaikkana vuosina 1925–1961. Alkuperäisimmissä suunnitelmissa taloa suunniteltiin sekä kirjaston että työväenopiston tarpeisiin. Suunnitelmia sotki muun muassa sisällissota, josta johtuneen rahanpuutteen vuoksi erityisesti työväenopistolle ajateltuja tiloja supistettiin. Tila osoittautuikin heti alkuunsa liian pieneksi, vaikka sitä oli enemmän kuin työväentalolla. Opiston käytössä oli vain kaksi luokkahuonetta, kirjastohuone ja kanslia.

Kirjastoon muuton jälkeen opisto joutuikin hakemaan opetustiloja heti ensimmäisenä syksynä muualta, kuten kauppaopistolta, Klassiselta lyseolta, Tampereen yhteislyseosta, työväentalolta ja Raittiusseuralta. Kauden avajaiset ja päättäjäiset pidettiin useimmiten Tampereen työväen teatterissa. 1960-luvulla toiminta levittäytyi pitkin kaupunkia kymmeneen pisteeseen kirjastotalon lisäksi.

Haave omasta talosta  

Työväenopiston oman talon rakentamisesta käytiin keskustelua koko 1920- ja 1930-luku. Toverikunta keräsi adressin asian vauhdittamiseksi, ja 1930-luvun lopulla kaupunki perusti karttuvan rahaston ja varasi opistoa varten tontin Satakunnankadun, Sotkankadun ja Suokadun väliseltä alueelta, mutta suunnitelmat raukesivat sotavuosiin.  

Sotien jälkeisinä vuosina Tampereella oli lukuisia suuria rakennuskohteita, minkä vuoksi muut rakennushankkeet tapasivat ajaa työväenopiston ohi, ja opistotalo jäikin lopulta viimeiseksi. Tilan puute paheni, mutta opiskelijamäärää ei voinut rajoittaa, sillä työväenopisto oli ainoa oppilaitos, jossa tuotannollista työtä tekevät henkilöt pystyivät opiskelemaan työn ohessa. Riittävän laaja toiminta oli tärkeää myös valtioavun turvaamiseksi.  

Ratkaiseva askel kohti Sampolaa

Jatkoluokkien opettaja Vihtori Mäkelä ehdotti vuonna 1957 yhteisen talon rakentamista työväenopistolle ja jatkokoululle. Sodanjälkeiset suuret ikäluokat tarvitsivat koulunsa. Niin päädyttiin ‘kombinaattiratkaisuun’, jossa talolla oli käyttöä sekä päivällä että illalla. Ratkaisu ei mennyt läpi aivan hangoittelematta työväenopiston johtokunnassa, vaan se hyväksyttiin lopulta sillä painotuksella, että talo oli rakennettava työväenopiston hallintaan, ihan jo valtionavun turvaamiseksi. Lisäksi työväenopistolla piti olla sikäli dominoiva asema, että sen nimi esiintyisi aina ensin. 

Työväenopiston uutta rakennusta varten järjestettiin arkkitehtikilpailu, jonka voitti nimimerkillä ”Labor” arkkitehtien Timo Penttilän ja Kari Virran suunnitelma. Uudisrakennus osoitteeseen Sammonkatu 2 toteutettiin Penttilän ja Virran suunnitelman pohjalta. Sampola oli ensimmäinen työväenopistoa varten suunniteltu ja rakennettu rakennus.  

Sampola valmistui ja toiminta uudessa opistotalossa pääsi alkamaan syyslukukaudella 1962. Alusta alkaen Sampolan on työväenopiston kanssa jakanut toinen oppilaitos. Varhaisimman kumppanin kerrotaan olleen normaalilyseon, joka tiettävästi oman toimitalonsa valmistumista odotellessaan toimi hetken aikaa Sampolassa. Pääasiallinen kumppani peruskoulun alkamiseen asti oli kansalaiskoulu, sen jälkeen peruskoulun yläkoulu ja syksystä 2012 alkaen Tammerkosken lukio.

Kun Pispala oli liitetty Tampereeseen vuonna 1935, Pispalaan perustettiin työväenopiston alaosasto. Samana vuonna toimintansa Pispalassa aloittanut Setlementtiopisto Ahjola ei vetänyt kaikkia pispalalaisia puoleensa kristillisen arvopohjansa vuoksi.  

Sampolan valmistuminen ei vähentänyt esikaupunkiopetusta Harjussa ja Messukylässä, vaan hajasijoitus laajeni 1970-luvulle tultaessa. Uusien lähiöiden asukkaat tarvitsivat yhä enenevissä harrastus- ja opiskelumahdollisuuksia.

Juhlavuonna 2024 työväenopistolla on toimintaa yli 70 opetuspaikassa Tampereella ja Ylöjärvellä sekä Kurussa ja Viljakkalassa.

Työväenopiston ensimmäiseksi rehtoriksi nimettiin Severi Nyman, myöh. Nuormaa. Nuormaa oli runoilija, toimittaja ja näkyvin kansanvalistuksen puolesta toiminut henkilö Tampereella. Nuormaan rehtorikautena Suomi ei ollut vielä itsenäinen valtio, vaan kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Nuormaan rehtorikausi osui sortokauteen, jolloin kenraalikuvernööri Bobrikov ajoi voimakkaasti Venäjän valtakunnan yhtenäistämistä ja Suomen venäläistämistä. Nuormaa toimi aktiivisesti kansallisen olemassaolon puolesta Bobrikovin yhdenmukaistamispolitiikkaa vastaan.  

Suomeen oli perustettu kansanvalistusseuroja 1899. Nuormaan näkemyksen mukaan kansanvalistusaate toimi myös aseena Venäjän yhtenäistämispolitiikkaa vastaan. Vuonna 1899 hän alusti keskustelutilaisuuden aiheesta ”Millä tavalla työväki voisi olla osallisena kansanvalistustyössä?”. Kaikki kansalaiset tuli saada tiedon piiriin erityisissä kotikouluissa pidettävien luentojen ja seminaarien avulla. Kansalaisten tuli saada opetusta myös luvun, kirjoittamisen ja laskennon alkeissa. Työväen olisi kehitettävä iltamat henkisemmiksi jättämällä tanssit pois.  

Nuormaa esitti kirjoituksissaan ja luennoillaan kritiikkiä Venäjän yhtenäistämispolitiikkaa ja senaatin myöntyvyyspolitiikkaa vastaan. Hän sai karkotusmääräyksen VPK:n talossa vuonna 1902 pitämänsä puheen jälkeen. Nuormaa matkusti Pohjois-Amerikkaan ja palasi Suomeen suurlakon jälkeen, mutta ei enää Tampereelle.

Maisteri Kaitila jatkoi työväenopiston johtamista pitkälti Nymanin luomalla linjalla. Hän oli innostunut kansatieteestä, mutta luennoi kuitenkin laaja-alaisesti monenlaisista aihepiireistä. Innostus kansatieteeseen näkyi muun muassa iltamissa, joiden ohjelmissa oli aina kansan- ja piirileikkejä. Kaitila siirtyi toiseen virkaan jo vuonna 1907. Nuormaa ja Kaitila loivat aktiivisen johtokunnan kanssa vankan perustan työväenopiston toiminnalle.

Vilho Tommonen toimi työväenopiston rehtorina vain kevätkauden 1907. Tommoselle läheisiä aiheita olivat luonnontieteet ja tähtitiede.

Eino Kuusi valittiin Tampereen työväenopiston rehtoriksi kesällä 1907. Kuusi oli jo toisen polven kansanvalistusvaikuttaja, sillä hänen isänsä Aksel Granfelt oli toiminut kansanvalistusseuran sihteerinä. Kuusi siirtyi jo vuoden päästä Tampereen kauppaoppilaitoksen ja Teknillisen opiston opettajaksi, ilmeisesti ainakin osittain työväenopiston palkan pienuuden vuoksi. Rehtorikautensa jälkeenkin hän kävi luennoimassa työväenopistolla.

Vuonna 1908 Tampereen työväenopistoon saatiin lopulta pidempiaikainen rehtori, kun tehtävään valittiin maisteri J. A. Pärnänen. Pärnänen oli tosin kahteen otteeseen virkavapaalla: vuosina 1910–1911 ja 1915–1916.  

Pärnäsen aloittaessa työväenopiston rehtorina opisto vasta aloitteli toimintaansa, ja Suomi kuului edelleen Venäjään. Emämaa kohdisti Suomeen voimakkaita venäläistämistoimia. Levottomat ajat johtivat Suomen itsenäistymiseen joulukuussa 1917, ja kansaa repinyt Suomen sisällissota käytiin alkuvuodesta 1918. Pärnänen pysytteli kansalaissodasta sivussa. Tosin opistolta takavarikoidun pianon hän kävi noutamassa takaisin.  

Pärnänen luennoi laajasti humanistisista ja yhteiskunnallistaloudellisista aiheista. Lisäksi hän opetti oikein- ja ainekirjoitusta sekä kaunolukua. Pärnäsen rehtorikauden loppuvaiheessa luennoitsijoiksi saatiin eri alojen asiantuntijoita myös Tampereen ulkopuolelta. Opetusta kehitettiin ja uusia opetusmenetelmiä kokeiltiin. Lopulta opintopiirejä oli jo kuusi ja lisäksi viikoittain seminaariharjoituksia. Työväenopisto antoi opetusta 48 tuntia viikossa 15 aineessa. Tuntiopettajia ja opintopiirien ohjaajia oli 16.  

Pärnänen piti tarkoin huolen opiston autonomiasta kaupungin suuntaan. Pärnäsen aloittaessa Tampereen työväenopiston rehtorina opisto toimi anniskeluvoittovaroin, joista jaettiin vuosittain pieni avustus opistolle. Opiskelijoita oli noin 100–200. Hänen erotessaan rehtorin virasta kaupungin rahoitus oli opiston vakituinen tulolähde. Lisäksi työväenopisto sai huomattavaa valtionapua, ja opiskelijamäärä ylitti jo tuhannen rajapyykin.

Pärnäsen johtajakauden loppuaika oli seestymistä, laitostumista ja työväenopistolaitoksen vakiintumista osaksi Suomen vapaata sivistystyötä. Eropuheessaan hän kertoi aikoneensa erota kolmasti: lähtiessään tutkimusmatkalle Roomaan, ryhtyessään Tampereen teatterin johtajaksi vuoden ajaksi (1915–1916) sekä kansalaissodan puhjetessa. Kun opiston uusi ohjesääntö oli saanut kouluhallituksen vahvistuksen, Pärnänen oli lopulta valmis eroamaan.

J. A. Pärnäsen jäätyä eläkkeelle Tampereen työväenopiston rehtorin virkaan valittiin Länsi-Suomen Kansanopiston johtaja, FM Olli Tuominen. Hän ehti hoitaa virkaa vain kaksi lukuvuotta, sillä häneltä puuttui vaadittava kasvatusopin arvosana.  

Olli Tuomisen lyhyenä rehtorikautena ehti kuitenkin tapahtua paljon. Työväenopiston opinto-ohjelma laajeni entisestään. Uutuuksina tulivat kunnallistiedon ja kodinhoidon opintopiirit ja uusiksi tuntiopetusaineiksi saksa, konekirjoitus ja näytelmäharjoitukset. Tuominen johti itse puhetaidon, kansantalouden ja historian opintopiirejä ja luennoi yhteiskunnallistaloudellisista aiheista ja historiasta. Opistolle perustettiin myös paikallisen Työväen Sivistystoimikunnan kanssa yliopistokerho.

Olli Tuomisen jälkeen Tampereen työväenopiston rehtoriksi valittiin Kotkan työväenopiston johtaja, maisteri Orvo Uolevi Järvinen. Tätä ennen hän oli ollut 1920-luvulla Etelä-Hämeen Sanomain päätoimittaja ja 1928–1929 Imatran seudun työväenopiston johtaja.  

Järvinen opetti muun muassa psykologiaa, filosofiaa, historiaa, kansantaloutta ja kirjallisuutta sekä veti keskustelu- ja puhetaidon piirejä. Tuntiopetusaineet lisääntyivät jatkuvasti, mutta pääpaino laitettiin opintopiireille. Järvinen pyrki kehittämään luentojärjestelmää esimerkiksi suunnittelemalla luentosarjoja, joissa oli useampi eri luennoitsija. Yksittäisille luennoille hän etsi suurta yleisöä kiinnostavia ajankohtaisia ja ‘populäärejä’ aiheita.  

Järvinen oli edeltäjiään selvästi 'työväenhenkisemmän työväenopiston' kannattaja. Työväestö ja työväenliike merkitsivät opiston tärkeintä käyttövoimaa. Opiston tehtävä oli paitsi kohottaa kansalaisten yleistä sivistystasoa, myös toimia työläisten yhteiskunnallisena herättäjänä.  

1950-luvulla Tampereen työväenopistoa koetteli poliittisen skisman kausi, jossa puoluepolitiikka näytteli keskeistä roolia. Järvinen suhtautui hyväksyvästi toisen maailmansodan jälkeen pannasta päässeeseen SKP:hen ja vastaperustettuun SKDL:ään. Häntä tuki opiston Toverikunta, jossa SKDL:n kannattajat olivat voitolla vuoteen 1953 asti. Tampereen kaupungin johdossa taas vallitsi sosiaalidemokraattien ja porvarillisten ryhmien ‘aseveliakseli’. Vastakkainasettelu johti työväenopistossa suureen riitaan, joka lamaannutti opiston toimintaa monin tavoin vuosien ajan ja näkyi muun muassa opiskelijamäärän vähenemisenä muutamina vuosina.

Järvinen pysyi toimikautensa ajan perinteisen työväenopistoaatteen kannattajana. Harrasteaineita Järvinen piti täysin vieraina opiston hengelle. Opetus ei kuitenkaan saanut olla liian koulumaista kiinteine tavoitteineen, vaan toiminnan tuli perustua aikuisten ihmisten vapaaseen harrastukseen.

Järvisen kaudella opistosta kehittyi keskeinen kulttuuria luova laitos opiston korkeatasoisen taideopetuksen ansioista. Opintotoiminnan pohjana tuli olla hillitty, harkitseva ja tieteenomainen asioihin suhtautuminen. Hän korosti taide-, juhla- ja yhdessäolotilaisuuksien merkitystä. Olivathan tietoa jakava ja 'herätteellinen' harrastustoiminta yhtä tärkeitä.

Järvinen oli jo 1930-luvulla kiinnostunut havaintovälineiden tehokkaammasta käytöstä. Hän kehittikin av-välineistön valikoimaa. 1930-luvulla Järvisen tullessa rehtorin virkaan opistolla oli yksi kopiointikone. 25 vuotta myöhemmin oli kaksi elokuvakonetta, magnetofoni, levysoitin, kaksi radiota, kaksi englanninkielistä filmikurssia, Linguaphone-kurssit sekä filmi- ja rainakokoelma.  

Järvinen teki varsinaisen työuransa Tampereen työväenopiston rehtorina ja jäi Tampereen työväenopistosta eläkkeelle 1957.

O. U. Järvisen jäätyä eläkkeelle Tampereen työväenopiston rehtoriksi valittiin FM Jaakko Oksanen syksyllä 1957 kahden vuoden koeajalle. Ilmassa oli edelleen 1950-luvun alun puoluepolitiikan synnyttämiä sisäisiä erimielisyyksiä. Lisäksi opistoa vaivasi merkittävä tilojen puute, johon saatiin muutaman vuoden sisällä helpotusta, sillä opistotalohanke oli vihdoin toteutumassa. Rakennushankkeen valvonta veikin huomattavan osan rehtori Oksasen työajasta.  

Oksasen kaudella käynnistyi kehitys kohti joustavampaa, ajankohtaiset koulutustarpeet huomioon ottavaa kansalaisopistoa. Oksanen piti tärkeimpänä tavoitteenaan hiipuneen opiskelijamäärän nostamisen. Tämä onnistuikin jo Oksasen toisena toimivuotena 1958–1959. Opiskelijoiden määrä kasvoi lähinnä kieltenopetuksen laadun kohentumisen ja kielikurssien määrän ansiosta. Toinen vetävä tekijä oli syksyllä 1960 perustettu askartelupiiri, josta tuli hyvin suosittu. Tämä oli ensimmäinen opetusohjelmaan hyväksytty niin sanottu harrasteaine.  

Oksanen opetti itse muun muassa puhetaitoa, sosiaalihistoriaa, sosiaalipsykologiaa, kulttuurisosiologiaa, englannin alkeita sekä luennoi erilaisissa tilaisuuksia ja keskustelupiireissä.  

Oksasen ura Tampereen työväenopiston johdossa jäi lyhyeksi. Vuonna 1962 hän siirtyi Kiljavan ammattiyhdistysopiston rehtoriksi.

Työväenopiston päätoimisena opettajana vuodesta 1953 toiminut Veikko Olavi Veilahti hoiti opiston johtajan virkaa va:na 1.9.1962 alkaen ja vakinaisena 1.8.1963 alkaen. Veilahti oli valtiotieteen kandidaatti pääaineena yleinen valtio-oppi.

Veilahden tultua rehtorin virkaan opistotalo Sampola oli juuri valmistunut, joten tilaongelma oli huomattavasti helpottunut. Opisto oli myös voimakkaasti kasvanut, mikä lisäsi hallinnollista työtä merkittävästi. Opistolle saatiinkin päätoiminen opettaja ja toimistoapulainen.

Veilahti opetti itse enimmäkseen yhteiskunnallistaloudellisia ja elämänkatsomuksellisia aineita, kuten filosofiaa, itsekasvatusta, valtio-oppia ja kansainvälisiä kysymyksiä, kansantaloutta, työväenliikkeen historiaa ja ammattiyhdistysliikettä koskevia aiheita.

Kuten rehtori Järvinen, myös Veilahti piti työväenopistoa työväen luonnollisena tyyssijana pyrkimyksessä kansanvaltaistamaan yhteiskuntaa. Pyrkimyksestä ei saisi kuitenkaan tulla opistoa hallitseva piirre, vaan opiston on säilyttävä kaikille kansalaisryhmille vapaana keskustelufoorumina demokratian pelisääntöjä noudattaen.

Opetussuunnitelmaa tuli uudistaa tavoitteelliseen ja yhteiskunnan edellyttämiä koulutustarpeita vastaavaksi, mutta opiston luonnetta ei tullut muuttaa eikä opistoliikkeen arvofilosofista pohjaa sopinut unohtaa. Keskeistä oli, miten opisto parhaiten tyydyttäisi sen hetken paikallisia sivistystarpeita. Työväenopiston oli oltava edelleen vapaiden aikuisopintojen ja sivistysharrastuksen keskus.  

Työväenopiston piti varoa muuttumasta ‘kieliopistoksi’ tai ‘harrasteopistoksi’, vaikka kysyntä näissä aineissa oli suurta. Harrasteaineiden lisääntymiseen ei kuitenkaan suhtauduttu kielteisesti, sillä niiden nähtiin tuovan opintojen piiriin erilaisia yhteiskunnan vähemmistöryhmiä, kuten vanhukset, kroonisesti sairaat, näkövammaiset, invalidit. Harrasteaineiden ajateltiin olevan myös tärkeitä kuntalaisten, erityisesti perheenemäntien ja vasta kaupunkiin muuttaneiden, mielenterveydelle. 1960-luvulla yhteisöiltä ja järjestöiltä alkoi tulla pyyntöjä niiden toimintaa sivuavien erikoiskurssien järjestämisestä. Opisto pyrki vastaamaan tähän, sillä myös tällä tavoin opiston piiriin saatiin uudenlaisia opiskelijoita.  

Tampereen iltaoppikoulun aloitettua vuonna 1964 opiston keskikoulukurssien osuus väheni huomattavasti. Samoihin aikoihin aloitettiin yliopistollisten approbatur-kurssien kokeilu. Tämä oli lähellä avoimen yliopiston käsitettä, johon V. O. Veilahti oli saanut vaikutteita ulkomaan matkoillaan. Veilahti katsoi, että 1970-luvulla oli edelleen lisättävä kiinteätavoitteisen opiskelun muotoja. Tärkeintä oli kuitenkin ottaa huomioon tuleva peruskoulu, ja aikuisille oli tarjottava mahdollisuus peruskoulututkintojen suorittamiseen.  

Veilahti oli innostunut rehtoriharjoittelusta, ja saikin Kouluhallituksen hyväksymällä toimenvahvistuskirjalla ottaa ensimmäiset rehtoriharjoittelijat syksyllä 1965. Rehtorinharjoittelu oli jo vuoden 1938 laissa, mutta varsinainen harjoittelu oli jäänyt vähäiseksi. Vuoden 1962 valtionapulainsäädäntö ja siihen liittyvät asetukset selkiyttivät rehtorien kelpoisuusvaatimuksia. Päätoimisella rehtorilla oli oltava yliopistollinen tai vastaava muu korkeakoulututkinto, arvosana aikuiskasvatuksessa tai kasvatustieteessä sekä työvuoden kestävä harjoittelu kansalais- tai työväenopistossa.  

Veilahti erosi 1.9.1974 ja siirtyi yliopistolle järjestöopin lehtoriksi. Vakinainen opettaja, apulaisrehtori Hillevi Jansson toimi va. rehtorina ennen uuden rehtorin nimittämistä.

Apulaisrehtori Hillevi Jansson työskenteli työväenopiston rehtorina väliaikaisesti ennen kuin uusi rehtori aloitti työssään.

Olavi Selkokari työskenteli työväenopiston rehtorina 1974–1986.

Työväenopiston rehtorina 1986–2006 toiminut YTT Pertti Timonen (1943–2022) aloitti opistossa uuden aikakauden, palkkasi lisää henkilökuntaa, laajensi opiston toimintaa ja luotti valtaa ja vastuita työntekijöilleen. Opistossa työskennelleet muistavat Timosen liberaalina, ennakkoluulottomana ja rohkeana rehtorina, joka reiluuden lisäksi tunnettiin tarkkuudestaan.

YTM, FM Matti Saari aloitti työväenopistossa apulaisrehtorina vuonna 1998. Vuonna 1999 hän siirtyi Sampolan yläkoulun rehtoriksi, mutta palasi opistoon rehtoriksi vuonna 2006 Pertti Timosen siirryttyä apulaiskaupunginjohtajaksi ennen eläköitymistään. Saari itse jäi eläkkeelle vuonna 2020.

KM Maija-Liisa Gröhn aloitti työväenopiston rehtorina vuonna 2020.

• Liisa Eskelä-Tuomisto 1982–1986
• Maisa Heiskanen 1988–1994 
• Heli Tiainen 1994–2020

Vuosina 1986–1988 kuvataidekoulun johtaminen tapahtui erinäisin tilapäisjärjestelyin, ja koulun vt. rehtorina toimi Sirpa Joenniemi oman työnsä ohessa. Kuvataidekoulua johtaa nykyään työväenopiston apulaisrehtori Heidi Saramäki vastuualueenaan taiteen perusopetus.

Risto Juusela (1924–1996) toimi Ylöjärven työväenopiston rehtorina opiston perustamisvuodesta 1967 vuoteen 1983.

Risto Juuselan rehtorikausi työväenopistossa päättyi hänen jäädessä eläkkeelle 1983. Seuraajaksi valittiin Pirjo Haapavaara.

Pirjo Haapavaara työskenteli Ylöjärven työväenopiston rehtorina 15 vuotta eläköitymiseensä saakka.

Pirjo Haapavaaran seuraajaksi valittiin Päivi Varjosalo, joka työskenteli Ylöjärven työväenopiston rehtorina vuoteen 2012 saakka. Vuoden 2013 alusta Ylöjärven ja Tampereen työväenopistot yhdistyivät, ja Varjosalosta tuli Tampereen seudun työväenopiston apulaisrehtori vastuualueenaan muun muassa Ylöjärven yksikkö.