Opistotarinat avaa Tampereen seudun työväenopiston arkea, ammattiryhmien työtä ja ainealueita. Minkälaista työ ja opiskelu vapaan sivistystyön parissa on? Miten ajankohtaiset ilmiöt näkyvät opistossa?
Tampereen työväenopiston ensimmäiseksi päätoimiseksi teknisen työn opettajaksi vuonna 1988 valittu Seppo Riihonen päätyi opistoon sattumalta.
– Kaverini oli valittu tehtävään, mutta hän päättikin luopua paikasta. Otin heti yhteyttä rehtoriin ja ilmoitin kiinnostukseni. Se, että halusin opettaa nimenomaan aikuisia, oli kirkastunut jo opettajaopintojeni harjoitteluissa.
Rehtori Pertti Timonen antoi Riihoselle vapaat kädet pestin toteuttamiseen, ja hänet vakinaistettiin työväenopistoon aikuiskasvatuksen auskultoinnin jälkeen.
Riihosen aloittaessa opettajana työväenopiston teknisen työn opetus järjestettiin pelkästään koulujen yhteiskäyttötiloissa, mikä aiheutti monenlaisia ongelmia. Kun kaupungin kalustehuolto luopui Sampolan T-siivessä sijainneista tiloistaan, Riihonen alkoi ajaa työväenopistolle niihin omia teknisen työn tiloja, jotka lopulta toteutuivat.
Kun metallityön kysyntä kasvoi, Riihonen suunnitteli Onkiniemen vanhan voimalaitoksen kiinteistöön taontakursseja, joiden opetustilaan hän haali varusteet koulujen ylijäämistä lähes nollabudjetilla. Taontaa alkoi opettaa tuntiopettaja Pasi Peltomaa, joka työskentelee Onkiniemessä edelleen.
Onkiniemeen Riihonen perusti myös omatoimitaonnan ryhmät, joissa opiskelijat käyvät itsenäisesti ilman opettajaa.
– Kokosin ensimmäisen ryhmän niistä, jotka olivat olleet muutaman vuoden metallikursseilla. Totesin, että kokeilu päättyy, jos ongelmia ilmenee. Loppujen lopuksi tilat olivat paremmassa kunnossa aina omatoimiryhmän jäljiltä kuin kenenkään muun.
Juhlavuonna 2024 omatoimitaonnan ryhmiä pyörii viikoittain neljä Onkiniemessä muiden metallipajakurssien lisäksi. Myöhemmin takojien on tarkoitus siirtyä Nekalan kulttuurikeskukseen valmistuviin tiloihin.
Työväenopiston toiminta Onkiniemessä alkoi, kun Riihonen suunnitteli vanhaan turbiinihalliin veneenrakennuskurssin, jolla jokainen osallistuja sai tehdä oman veneen. Se oli poikkeuksellista, sillä aiemmin kansalaisopistot olivat lähinnä järjestäneet kursseja, joilla tehtiin yksi vene, joka lopulta arvottiin ryhmäläisten kesken.
Työväenopiston venekurssi alkoi vuonna 2002, ja ryhmä pääsi laskemaan ensimmäiset paatit vesille Mustanlahden satamassa keväällä 2003.
– Vesille laskeminen oli aina oheistapahtumineen suuri juhla, josta uutisoitiin näyttävästi. Musiikki soi, ja lopuksi veneet lipuivat hiljalleen horisonttiin muiden jäädessä rannalle.
Veneenrakennuskurssit pyörivät seitsemän vuotta, minkä aikana valmistui lähes sata venettä ja jopa yksi pienoispurjevene.
– Samassa tilassa tehtiin myös kahdeksan eskimokajakkia. Opettajaksi sain Norjasta Anders Thygesnin, ja kajakit tehtiin tarkasti samoin menetelmin kuin inuiitit olivat tehneet jo vuosisatoja.
Vuoden 2008 taantuma pakotti karsimaan kalliita kursseja, ja veneet jäivät leikkurin hampaisiin, sillä ryhmät olivat pieniä verrattuna muihin, eikä Tilakeskus suostunut vuokrassa myönnytyksiin.
– Tilat jäivät tyhjilleen, ja sinne jäivät varustelumme myös.
Toisinaan, kun Riihonen ulkoilee Tampereen järvien rannoilla, tunnistaa hän tutun venemallin, sillä puuveneitä ei juurikaan enää valmisteta.
– Jos venettä ei jätä mätänemään rantaruohikkoon, vaan sen suojaa hyvin, se voi olla todella pitkäikäinen, melkein elinikäinen.
Myös Riihonen itse valmisti kurssilla veneen, joka täytti vastikään 20 vuotta ja asustaa tyytyväisenä Keski-Suomessa Sinerväjärven rannalla.
Riihosen mukaan kädentaitojen tavoite on nimenomaan tähdätä kestävyyteen.
– Jos asian voi tehdä hyvin tai huonosti, miksi ihmeessä sen tekisi huonosti, hän kysyy.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Riihonen uskoo, että kädentaitojen harrastamisen viehätys perustuu siihen, miten se tarjoaa vastapainoa päivätyölle, jota moni suorittaa toimistoissa. Usein palkkatyötä voi myös leimata se, että työntekijä tekee vain yhtä osaa, kun taas kädentaidoissa pääsee kokemaan prosessin aina alusta loppuun.
– Sanoin joskus opiskelijoilleni, että arvostan todella paljon sitä, miten te jaksatte tulla työpäivänne jälkeen tänne. Yksi kiteytti asian hyvin. Hän vastasi, että tänne tullaan nimenomaan siksi, että jaksaisi mennä huomenna töihin.
Riihosen mukaan moni saattaa myös luulla, että aikuiskasvatuksessa opettajan työ on höpöttelyä ja kahvin juomista.
– Oikeasti työ on todella hektistä. Ryhmässä voi olla 15 ihmistä, jotka tekevät eri työtä eri vaiheissa. Opettajan täytyy olla nanosekunnissa kiinni aina työssä, kun opiskelija pyytää apua. Mutta siksi opettaja on siellä: auttamassa, ratkaisemassa ongelmia ja tukena ideoinnissa.
Kädentaidoissa opettajakunta tunnetaan poikkeuksellisen hyvästä yhteishengestään, joka heijastuu myös opiskelijoihin ja tiivistää sekä opettaja- että opiskelijaporukoita. Riihonen uskoo salaisuuden olevan tietynlainen käsityöläishenkisyys ja arvostus omaa ammattitaitoa kohtaan.
– Olin aina valtavan tyytyväinen tuntiopettajiini. He ovat osaavia, innostavia ja sitoutuneita.
Teknisen työn luomuksia nähtiin Riihosen aikana useasti kaupungin virastotalon näyteikkunassa, mikä johti myös hauskoihin sattumuksiin.
– Kerran toimme sinne valmiin, tervatun puuveneen. Onkiniemen hallissa tervahöyryt olivat huomaamatta haihtuneet, mutta virastotalossa haju levisi aulaan, josta ilmastointi vei sen jokaiseen työhuoneeseen, Riihonen muistelee nauraen.
Vene sai lähtöpassit näyteikkunasta, ja niin kävi myös taontatöille.
– Sepänpajalla oli taottu näyttäviä puukkoja, jotka kiinnitimme pystyyn hirteen. Ei mennyt kauaa, kun hirsi puukkoineen piti hakea pois turvallisuussyistä, sillä näyteikkunaa ei ollut lukittu aulan puolelta.
Vaikka Riihosen uran suurimmat mullistukset tapahtuivat kehittyvissä teknisen työn tiloissa ja Onkiniemen uusissa opiskelumahdollisuuksissa, tunnistaa hän myös muita ilmiöitä.
Lasityön suosio kasvoi 2000-luvulla ja siitä innostuivat yhä nuoremmat. Perinteinen puutyö kehittyi myös, kun luovan puunveiston kurssit alkoivat työväenopistossa.
– Luova tekeminen on ollut aina osa kaikkea tekemistäni, ja olen pitänyt muotoilusta ja omien designien luomisesta. Mietin, voisiko peruspuutyöhönkin saada jotakin lisää. Luovaa puunveistoa alkoi opettaa Markus Pakkala, joka on vienyt sen ihan uudelle tasolle opistossa.
Luovan puunveiston työt ovat olleet esillä kaupunkiympäristöön kiinnitettynä, ja kesällä 2023 Pakkala järjesti huimasti kävijöitä keränneitä, osallistavia luovan puunveiston näytöksiä Tammelantorilla.
Koska käsityöläisyys on elämäntapa, sepän työstä kiinnostunut Riihonen vei metallityön harrastajia opintomatkoille Viroon ja Norjaan tapaamaan alan tuttaviaan ja tutustumaan heidän työhönsä.
– Matkat eivät olleet opiston virallisesti järjestämiä, vaan jokainen kustansi matkansa itse ja myös vastasi itsestään. Minä myös.
Yhtiökumppanin kanssa oman takomon 1999 perustanut Riihonen tunnetaan muun muassa Tammerkosken rantakaiteista ja Satakunnansillan ilmeestä.
– Yhteistyö arkkitehtien kanssa oli ihan valtavan hedelmällistä, ja sen näkee lopputuloksesta. On ihan järjettömän mahtavaa, että olen saanut osallistua oman kotikaupungin ilmeen luomiseen niin vahvasti, vuodesta 1986 lähtien Tampereella asunut Riihonen kertoo.
Seppo Riihonen irtisanoutui Tampereen seudun työväenopistosta vuonna 2018 ja jättäytyi täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Juhlavuonna 2024 kokenutta opettajaa ja seppää kiinnostaa paluu opistoon jossain muodossa.
– Pidin opetustyöstä, mutta myös opetuksen sisältöjen kehittäminen kiinnostaa.
Riihonen uskoo, että innostuneita ihmisiä vapaan sivistystyön kursseille löytyy tulevaisuudessakin, mutta tilat ja mahdollisuuksien säilyminen huolettavat, sillä niiden puolesta on täytynyt taistella aina.
– Vaikka kaikenlaista ehti omankin uran aikana tapahtua, kannattaa huippuhetkiin aina suunnata katse. Koin merkittäväksi sen, että sain osallistua kädentaitojen kehittämiseen kaupungissa.
Jätä kommentti