Siirry sisältöön

Tampereen kaupunki - www.tampere.fi

Olenko ainoa kamala äiti maailmassa?

Julkaistu 4.10.2017 8.25
Näin lehdessä jutun Kamalat äidit -vertaistukiryhmästä. Se osui juuri sopivaan saumaan: kolmen lapsen (joista kaksi on teini-ikäistä) äitinä arjen pyöritys tuntui raskaalta ja välillä mahdottomalta. Miksi meillä on koko ajan riitoja? Miten minun pinnani ei kestä? Vaikka tiedän, että pitäisi luovia, miksi en pysty siihen?
Valokuva: Kamala äiti -avaimenperä.
 

Ilmoittauduin heti mukaan. Odotukset olivat yhtä korkealla kuin itsetunto ja äiti-pisteet matalalla. Ensimmäisellä kerralla tutustuttiin ja kaikki kertoivat omista tilanteistaan. Meillä sattui juuri olemaan kotona massiviinen kriisitilanne päällä. Sitä vastaan peilaten toisten ongelmat tuntuivat kovin pieniltä. En edes kehdannut kertoa kaikkea, mikä mieltä painoi, kun muilla tuntui olevan homma niin hanskassa. Matkalla kotiin pohdiskelin, onko tämä sittenkään minun juttuni.

Päätin kuitenkin kokeilla vielä toisen kerran. Seuraavalla kerralla käsiteltiin jotakin vanhemmuuden teemaa. Kokemuksia vaihdettaessa muut äidit alkoivat pikkuhijaa käydä tutummiksi ja alkoivat avoimemmin kertoa omista haasteistaan. Alkoikin löytyä tilanteita, joissa "meillä on just toi sama" tai “hassua, meidän teini reagoi juuri päinvastaisesti". Oli helpottavaa kuulla, että muillakin menee pinna ja saadaan raivareita. Meitä istui siellä rinki äitejä, jotka kaikki olivat ajatelleet, että "olenko ainoa äiti maailmassa, joka…". Tajusimme, että meitä on ainakin kahdeksan samanlaista!

Lähes tuntemattomille ihmisille oli jotenkin helpompaa kertoa hankaluuksista kuin omille ystäville. Kynnystä madalsi entisestään asenne "kerro omat mokasi, me kerromme omamme". Jokainen kommentti lisäsi luottamusta siihen, että muut eivät päivittele tai kauhistele, vaan tsemppaavat ja kertovat omia tarinoitaan. Välillä oli helpottunut olo: "onneksi meillä ei sentään ole tuota ongelmaa" ja välillä taas tuli esiin sellaista, joita muut eivät ole kokeneet ongelmiksi. Naurettiin paljon, erityisesti meille äideille. Ja tietysti niille kamalien äitien kamalille teineille! Aloin odottaa tapaamisia. Halusin kuulla, miten tarinat jatkuvat, onnistuiko edellisellä viikolla suunniteltu teininkäsittelysuunnitelma, onko jollekin käynyt tämä sama kuin minulle ja mitä vinkkejä olisi asian käsittelyyn.

Viimeisellä kerralla oli tosi haikea fiilis: nytkö tämä jo loppuu? Tästä olisi hyvin voinut tulla joka toinen viikko toistuva rutiini, kunnes tästä ristiaallokosta on selvitty. Mitä jäi käteen? Ainakin tunne siitä, ettei ole yksin. Että joku toinen ajattelee juuri samoin: turhautuu, rähisee, väsyy – ja toisaalta tyyntyy, rakastaa ja nauraa. Seuraavan kerran, kun teini sanoo: “Äiti sä et IKINÄ tee MITÄÄN mun hyväkseni.", korvissa supattaa seitsemän äidin äänet, jotka sanovat: “Meillä on just tuo sama juttu" – ja remakka nauru päälle. Silloin itseäkin alkaa hymyilyttää.

Kolmen Kakaran Kamala Äiti
(kirjoitus anonyyminä, koska - hei äiti, vähänkö noloo...)

Kirjoittaja Lapselliset-blogin kirjoittajat