Siirry sisältöön

Olen osallinen!

Julkaistu 30.8.2018 11.15
Reilu kaksi vuotta sitten jouduin nöyrtymään vähävaraisuuteni edessä, ja lopulta paperisodan uuvuttamana kävelin sisään hakemaan apua tuosta byrokratiaa huokuvasta instituutiosta, sosiaalitoimesta. Ajattelin epäonnistuneeni, sillä enhän onnistunut pitämään edes kattoa ylläni ilman ulkopuolista apua. Pelkäsin joutuvani kontrolloitavaksi, kieltäisivät varmaan hymyilemisenkin. Nyt kuitenkin voin todeta olleeni väärässä, ennakkoluulot karsiutuivat yksi kerrallaan pois. Avun hakeminen ei ollut heikkous tai virhe, vaan vahvuus ja mahdollisuus.
Kristallipallo.
 

Stigmasta puhuttaessa sosiaaliohjaajani taannoin vitsailikin, että jos sosiaalityöntekijöiden nimike uudelleenbrändättäisiin muotoon "lifestyle coach", olisivat useat tahot varmaan jopa valmiita maksamaan näistä palveluista. Taloudellinen avustus on ollut vain yksi osa-alue siitä tuesta, mitä olen saanut, sillä sosiaaliset ja kulttuuriset toiminnat ovat olleet kohdallani vähintäänkin yhtä merkittävässä roolissa. Lisäksi olen päässyt vapaaehtoisena asiakkaana esimerkiksi osallistumaan Tampereen sosiaalitoimen, kavereiden kesken Sarviksen, palveluiden kehittämiseen.

Osallisuudesta

Osallisuus usein nähdään tunteena, joka ilmenee, kun yksilö on osana yhteisöä, jossa hän on tasavertainen jäsen ja jossa hän kokee arvostusta, luottamusta ja hänellä on mahdollisuus vaikuttaa omassa yhteisössään. Osallisuuteen vaikuttaa vahvasti myös muut tekijät kuten taloudellinen ja terveydellinen tilanne sekä sosioekonominen tausta. Vaikka osallisuus yleensä nähdään pääasiallisesti sosiaalisena ilmiönä, eivät pelkästään suuret sosiaaliset verkostot mahdollista automaattisesti hyviä vaikutusmahdollisuuksia. Osallisuuden tunne on myös varsin subjektiivinen: Joillekin kuukausittainen tapaaminen tai palaveri voi olla riittävä kokemus kasvattamaan yhteisöllisyyden ja kuuluvuuden tunnetta vahvasti. Jollekin toiselle tuo voi olla aivan riittämätöntä.

Tampere on yksi kuudesta kunnasta, joka osallistuu sosiaali- ja terveysministeriön sekä Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen Osallistavan sosiaaliturvan kokeiluun . Tampereen sosiaalityössä hanke pyrkii osallistamaan vapaaehtoisia aikuissosiaalityön asiakkaita.

Minä olen yksi heistä. Toimin Sarviksella kehittäjäasiakkaana ja asiakasraadissa, joissa molemmissa pyritään parantamaan sosiaalityön toimintaa asiakkaiden kokemuksien ja mielipiteiden kautta. Ärsyttääkö liiallinen byrokratia, sähköisten järjestelmien huono käyttäjäkokemus tai onko kehitysideoita asiakastyöhön? Saan luvan kanssa kritisoida!

Näin lyhyessä ajassa en vielä tiedä vaikuttaako sanomani, vai ovatko utopistiset ajatukseni täydellisestä maailmasta vain silkkaa toivetta, mutta ainakin pääsemme yhdessä muiden kehittäjäasiakkaiden kanssa keskustelemaan sosiaalityön ammattilaisten ja hankkeen koordinaattorien kanssa kehitysideoiden toteuttamisesta. Ja kyllä se minulle vähintäänkin luo osallisuuden tunnetta. Hankkeen merkittävin asia henkilökohtaisesti on kuitenkin ehdottomasti ollut Sarviksen ja Mielen ry:n yhdessä järjestämä kokemusasiantuntijakoulutus, johon osallistuin yhdessä muutaman muun vapaaehtoisen kanssa.

Kokemuksellisuudesta

Kokemusasiantuntijalla on omakohtaista kokemuksien kautta kertynyttä tietoa ja koulutuksen käytyään hän reflektoi, prosessoi ja jäsentää omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Näin kokemuksellista tietoa pystyy käyttämään asiantuntijatiedon tukena, kehittämään ja toteuttamaan tarvittavia palveluita sekä toimimaan välikätenä, tietynlaisena tulkkina, asiakkaiden ja ammattilaisten välillä. Lisäksi kokemusasiantuntija pyrkii vähentämään stigmaa, joka usein liitetään erilaisiin ongelmallisiksi miellettyihin elämäntilanteisiin.

Sairaalakierteessä ollut mielenterveyspotilas tuntee varmasti sairaalakulttuurin asiakkaan näkökulmasta paremmin kuin kukaan muu. Rahapeliongelmainen tietää parhaimmat pelipaikat ja ymmärtää uhkapelien vaikutuksen elämän kaikkiin osa-alueisiin. Lisäksi on olemassa lukemattomia määriä tarinoita sekä kokemuksia asunnottomuudesta, päihteidenkäytöstä, kotouttamisesta, siitä miten nämä prosessit toimivat, siitä mitä ongelmia ja ratkaisuja näihin erilaisiin polkuihin liittyy. Näissä ja muissa poikkeuksellisissa elämäntilanteissa kokemusasiantuntijatieto on varsin arvokasta niin muille asiakkaille kuin ammattilaisille, jotta ongelmia pystytään ennaltaehkäisemään ja palveluita parantamaan.

Keskusteluissamme puhuimme usein, kuinka "suosta on vaikea nousta yksin". Taistelut on käyty yksin, ilman ohjeita, ilman karttaa. Kukaan ei ole ollut opastamassa mihin mennä, mistä hakea apua. Kaikki eivät edes tiedä, että he voisivat saada tukea ja turvaa oman tilanteensa helpottamiseksi. Toiset taas saattavat olla niin uudenlaisissa, erityisissä tai harvinaislaatuisissa tilanteissa, että ammattiapua ei edes ole lainkaan vielä saatavilla tai sitä saa ainakin metsästää kissojen ja koirien kanssa.

Tämä viimeksi mainittu oli juurikin se syy, miksi itse kiinnostuin kokemusasiantuntijakoulutuksesta, sillä vielä muutama vuosi sitten sosiaalitoimen piiriin saapuessani koin, että kaltaistani digitaalisen viihteen ylikuluttajaa ei täysin ymmärretä tai ei osata täysin auttaa ongelmatilanteissa. Halu auttaa löytyy, mutta ei välttämättä osata. Oma sosiaaliohjaajani varsin nopeasti myönsikin, ettei osaa samaistua tilanteeseeni kovinkaan hyvin, mutta ilokseni tämä aihe on ottanut vahvasti tuulta alleen lähiaikoina.

Kristallipallosta

Meitä on kuunneltu, meitä on koulutettu. Nyt toiveikkaana odotan, kuinka näitä kerättyjä resursseja pystytään parhaiten hyödyntämään sosiaalitoimen kehittämisessä, muiden asiakkaiden palveluiden parantamiseksi sekä tiedon levittämiseksi. Voimmeko olla kertomassa ammattilaisille kokemuksistamme, jotta he voivat jatkossa auttaa muita paremmin? Onko mahdollista, että toimisimme asiakastyön tukena, mitä seurauksia sillä olisi?

Kysynkin siis: onko aikuissosiaalityö onnistunut, sillä minä, satunnaisesti toimeentulotuen piirissä elävä nuori opiskelija olenkin varsin monipuolisesti mukana osallisuuden kehittämisessä, nyt jopa kirjoittamassa tätä blogia. Vai olenko sittenkin vain yltiöaktiivinen ohikulkija, tilastoharha?

**

Tämän blogikirjoituksen on kirjoittanut:
Opiskelija, aikuissosiaalityön kehittäjäasiakas Miska Puputti

Kirjoittaja Aikuisten oikeesti -blogin kirjoittajat