Siirry sisältöön Siirry suoraan hakuun

"Kun laittaa jonkin verran puita, niin jo tulee lämpöä ja valoa" - tarina siitä, miten minusta tuli pikkupojan tukihenkilö

Julkaistu 30.11.2017 11.11
Elämäntilanteeni muuttui tammikuussa 2015. Yritys, johon olin antanut työpanokseni rahallista korvausta vastaan peräti 34 vuoden ajan, lopetti toimintansa ja jouduin työttömäksi. Niin joutuivat sieltä paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki muutkin, joten itsetuntoni ei hakkautunut ihan maanrakoon. Ymmärsin, että minussa ei ollut vikaa, vaan olin olosuhteiden uhri niin kuin muutkin.

Vihdoinkin oli aikaa. Muutama viikko meni ihmetellessä, tosin laitoin muutamaan kiintoisaan yritykseen ilmoituksen, että olen käytettävissä, kunhan rahasta sovitaan. Yllätyksekseni minua ei kilpaillen houkuteltukaan rahalla eri työpaikkoihin, vaan oli ihan hiljaista. Laitoin sitten muutaman oikean työhakemuksenkin, nekin katosivat syvään hiljaisuuteen. Pikkuhiljaa aloin epäillä, että keski-ikäinen, ikänsä yhdessä ja samassa työpaikassa puurtanut ei olekaan sitä kuuminta kamaa työmarkkinoilla.

Valokuva: Takkatuli loimuaa.

Tuli jonkinasteinen tyhjyyden tunne. Pidin kuitenkin ehjät rutiinit, lenkkeilin, söin säännöllisesti , menin ajoissa nukkumaan ja heräsin varhain aamukahville ja lehdenlukuun. Eräänä huhtikuun aamuna bongasin jutun tukihenkilötoiminnasta. Otsikossa oli jotain siihen suuntaan, että miespuolisista tukihenkilöistä on huutava pula.

Mielessäni oli kevään aikana kypsynyt ajatus, että voisin ehkä tehdä elämässäni jotain oikeasti tärkeää ja hyödyllistä, joten olin otollista maaperää moiselle. Varsinkin kun olin joutunut toteamaan, etten ehkä työllistykään kovin helposti , joten vapaa-aikaa olisi tulevaisuudessakin. Kypsyttelin asiaa pari päivää ja ilmoitin halukkuudestani liittyä mukaan. Prosessi käynnistyi. Minut alustavasti hyväksyttiin ja kävin Tipotiellä päivän mittaisen kurssin, jossa sain kohtalaisen hyvät perustiedot. Rikosrekisteriotteen toimitin ja nuhteettomaksi todettiin. Olin ilmoittanut, että koska olen kolme tytärtä kasvattanut aikuisiksi, niin pojan kanssa toimiminen kiinnostaisi. Ja juuri poikien suhteen suurin pula olikin miespuolisista tukihenkilöistä.

Kesä meni että heilahti marjastaessa, kalastellessa ja pyörälenkkien merkeissä. Töitä ei tuntunut löytyvän, joten nautin pitkästä "kesälomasta". Pikkuhiljaa kypsyi elämänasenne, jossa työllä ja rahalla ei ollut niin suurta merkitystä. Aloin tajuta entistä paremmin, että suurin rikkaus piilee aineettomissa asioissa. Sitten koitti se elokuinen päivä, jolloin minulle ilmoitettiin, että nyt olisi ehdolla tuettava, 9-v. pikkupoika. No mikä ettei, totesin kysyttäessä. Neuvonpito järjestyi sosiaaliasemalle, paikalla olivat asianosaiset ja sovittiin tukisuhteen aloittamisesta. Jännitti tilanne. Sitoutumista edellytettiin vähintään vuodeksi. Aika pitkä aika, mietin. Mitäs jos meillä ei synkkaakaan? Jos jompikumpi kyllästyy? Jos ei keksitä mitään tekemistä?

Sovittiin eka tapaaminen, en tiedä kumpaa jännitti enemmän. Tapasimme pojan kotikonnuilla. Yllätyksekseni hän ottikin ohjat käsiinsä ja ilmoitti että tehdäänpä vaikka luontoretki läheisen järven rantamille…jos ei minulla ole mitään erityistä. Itsekin olin kaavaillut, että kävellään vähän yhdessä, tutustutaan ja jutellaan, joten sehän passasi hyvin. Puhuttiin niitä näitä, kyselin vähän kiinnostuksen aiheita ja poikettiin sitten kaupassakin jätskin ostolla.

Kotiin ajellessani itsekseni totesin, että tästähän se sitten lähti…mitähän seuraavalla kerralla keksittäisiin. Askarrutti, kuinka edettäisiin. Voinko ottaa pojan auton kyytiin? Voidaanko mennä minun kotipihalleni? Entäs vene…ei varmaan ainakaan näin tutustumisen alkuvaiheessa, pitää saada ensin tuntumaa mitä voidaan turvallisesti tehdä ja mitä ei . Uimataito? Monenlaisia kysymyksiä risteili mielessäni, enkä ollut ollenkaan varma kuinka hyvin pystyisin vastaamaan kysyntään.

Kommunikoin pojan äidin kanssa perusasioista ja vihreää valoa tuli sekä autoilun että minun kotiympäristöni suhteen. Niinpä, jos oikein muistan, noudin pojan seuraavalla tapaamiskerralla autollani ja virittelimme vaahtokarkinpaisto ja makkaratulet kotipihani tulisijaan. Käväisimme myös lähimetsässä koiranlenkityksellä. Tärkeä havainto tuli tehtyä…ei tarvitse olla mitään niin erityistä ohjelmaa ja "huvipuistotason" elämystä. Riittää että ollaan yhdessä ja läsnä tilanteessa.

Aika kului ja tapaamisia oli, huolehdin että pidettiin se joka toinen viikko-periaate, vaikkakin pojan taholta tuli välillä toiveita pikaisemmasta jälleennäkemisestä. Joitakin joustoja siinä tein. Vesipelkoiseksi itsensä luokittelevan pojan kanssa alettiin käydä uimahallissa. Oli ilo havaita, kuinka nopeasti poika tuli sinuiksi vesielementin kanssa. Muutaman kuukauden kuluttua, yhtenä kauniina päivänä poika ilmoitti minulle, että nyt hän osaa uida. …tosin kunnian annan sille jolle se kuuluu, kouluopettaja käytti luokkaa myös uimahallissa. No, tuskin ne meidänkään uimahallikäynnit asiassa haitaksi olivat.

Koitti ensimmäinen kesämme. Kalareissut. Vanhemmilta sain valtuudet viedä pojan veneeseen, vakuutettuani että pelastusliivit on ja kyseessä soutuvene ja pikkujärvi. Tuntui hyvältä tarjota pojalle ainutkertainen elämys, kun hän kertoi ettei ikinä ole ollut veneessä. No, ekalla reissulla ei tullut kalaa, mutta harjoiteltiin uistelua ja kalastusperiaatteita. Kerroin että ahventa ei välttämättä saa pyydettyä pitämällä kättä vedessä tai houkuttelemalla kepinpätkällä...leikkiähän siinä mukana oli. Olikohan jo seuraava kerta, kun iski kunnon tärppi uistimeeni ja peto oli hetken kiinni, mutta karkasi. Sen verran tuo jäi kalvamaan, että jo parin päivän päähän sovittiin uusi tapaaminen ja kalareissu. Ja tulihan se sieltä, isohko hauki . Tämäkin kokemus oli pojalle ensimmäinen laatuaan. Hieno juttu. Luonto kirvoitti muutenkin pojan mielikuvituksen hereille. Pohdittiin pitkään kuinka kävisi muinaisvalas Megalodonin ja hirmuliskon yhteenotossa. Ja entäs jos tulisi karhu.

Aika kului ja vuosi tuli täyteen. Eipä tullut mieleenikään harkita tukisuhteen lopettamista, ylipäätään en osaa ajatellakaan siihen muuta tapaa kuin että poika tavallaan "kasvaa ulos" ja alkaa itsenäistyä. Parhaita hetkiä tapaamisissamme ovat omasta mielestäni sellaisetkin tilanteet kun ollaan ihan hiljaa. Istutaan pihakeinussa ja katsellaan tulen loimua tulisijassa. Tai kun ajetaan kesäiltana kalareissulta kotiin päin usvan leijuessa peltoaukeiden yllä ja notkoissa. Syntyy lämmin yhdessäolon tunne.

Pyrin aina rauhoittamaan tapaamiset meidän keskeisiksi, tarkoitan että tilanteessa ei ole muita perheenjäseniä tai ystäviä. Koen että läsnäolo on sitä tärkeintä, että poika huomaa että olen vain häntä varten. Luontoympäristö on mielestäni paras siihen tarkoitukseen, ollaan aitojen asioiden äärellä. Mikä on mukavampaa kuin aurinkoisena syyspäivänä olla aurinkoisella mäntykankaalla, kerätä puolukoita poimuriin koiran telmiessä ympärillä. Sitten istutaan kannonnokassa, syödään ruisleipää ja hörpätään kahvia ja jutustellaan niitä näitä. Ei paineita, poika saa marjastaa jos haluaa, tai tonkia kepillä kiintoisaa suonsilmäkettä tai tutkia koppakuoriaista. Samalla huomataan luonnon arvo ja sen säilyttämisen ja kunnioittamisen tärkeys.

Eivät kaikki tapaamiset aina mene putkeen. Omasta mielestäni eniten epäonnistui Särkänniemen huvipuistokeikka. Laiterajoittuneena ja kilinästä ja melusta allergisoituvana hankin pelkän pääsylipun vrt pojan täysranneke..yhtälö ei toiminut. Pojan laitekäynnit jäivät pariin kolmeen, kun ei halunnut yksin mennä ja minä vilkuilin kelloa että koska täältä pääsee pois. No, onneksi päätimme mennä Koiramäkeen, jossa pääsin navetantuoksuiseen ympäristöön ja maalaispoikana tunsin oloni heti kotoisaksi. Ja eläimistä kiinnostuneelle pojalle riitti possua rapsutettavaksi ja lammasta kyhnytettäväksi. Sinäkin päivänä siis loppusaldo plussan puolelle. Kaikenlaista muutakin on keksitty, HopLop, kiipeilykeskus, Poliisimuseo, Panssarimuseo muutamia mainitakseni. Joskus ollaan menty vain hampurilaiselle, tai syömään wingsejä. Leivottu myös kotioloissa ja värkätty muutakin ruokaa. Leivänpaisto oli kyllä mukava homma, erityisesti kun sitä lämpimäistä vedettiin oikean voin ja kylmän maidon kanssa.

Työllistyin keväällä 2016. Ajankäytön suhteen alkoi olla rajoitteita, mutta löysin aikaa tapaamisille ja pidin niistä hyvin tunnollisesti kiinni. Jos tarjottiin työtä sovitulle tapaamispäivälle, niin en ottanut työtä vastaan. Antoisia tapaamisia olivat myös tukihenkilöorganisaation kautta järjestetyt yhteiset tilaisuudet, Lentsun klubit ja kuviskerhot. Ja tukihenkilöiden yhteiset kokoontumiset, oli kiintoisaa kuulla millaisia aktiviteetteja muut olivat keksineet. Merkillepantavaa tapaamisissa oli tukihenkilöiden välittömyys ja puheliaisuus, mukavaa porukkaa kaikin puolin.

Tukisuhteen alkuvaiheessa mietti, että mitä ihmettä sitä oikein keksii joka toiselle viikolle tekemistä… aina on keksitty. Olen todella tyytyväinen, että ryhdyin vapaaehtoistyön tekijäksi tällä tavoin ja olenkin käynyt antamassa kannustavan puheenvuoron uusien tukihenkilöiden koulutustilaisuudessa. Tavallaan tässä "työssä" saa enemmän kuin antaa. Tämä ei vaadi yrittämistä eikä aiheuta stressiä, vaan tasoittaa eloa ja antaa sisältöä. Sitä, onko tukisuhteesta ollut pojalle hyötyä, on minun mahdoton arvioida. Enkä pysty sanomaan sitäkään, että onko pojan kehityksessä tapahtunut jotain sellaista positiivista, joka on minun ansiotani. Kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen, mutta uskon että yhtenä pienenä osana pojan elämässä, ja omassanikin, on ottanut tilaa jokin jota on vaikea pukea sanoiksi. Vertaisin takkatuleen..kun laittaa jonkin verran puita, niin jo tulee lämpöä ja valoa.

Suosittelen.

Kirjoittaja toimii Tampereen kaupungin tukihenkilönä.

Kirjoittaja Lapselliset-blogin kirjoittajat