Siirry sisältöön

Perheiden talon Baby blues -ryhmästä tukea äitiyteen

Julkaistu 23.1.2019 11.55
Jäin bussista pois ratikkatyömaan tukkimalla Itsenäisyydenkadulla, jonka pahin iltapäiväruuhka oli vasta edessäpäin. Lokakuun ilmassa oli jo hiven talven jäistä tuoksua. Jätin kahden kuukauden ikäisen vauvani hoitoon äidille, joka saapui meille aamulla. Sain rauhassa seistä silmät kiinni lämpimässä suihkussa, siirtyä sieltä kylpyhuoneen peilin eteen, jossa yritin työntää suutani kohti hiusharjaa, jonka matkan varrella ymmärsin vaihtaa hammasharjaksi.
Vauvan töppöset kuivumassa narulla.
 

Siirryin keittiöön, jossa puhalsin teepussiin, ennen kuin laitoin sen mukiin, en tiedä miksi, mutten jaksanut huolestua siitäkään. Tyytyväisenä vilkaisin äidin sylissä lepäävää vauvaani, ja jatkoin epäjohdonmukaisia aamutoimiani. Jatkuvalla, kehossa raskaana tuntuvalla univajeella pelot nostivat helposti päätään. Mitä jos unohdan vauvan jonnekin, en havahdu, kun sillä on hätä, mitä jos en tunnista vauvan hengityksessä esiintyvää laahausta joksikin pahemmaksi, kuin maidon aiheuttamaksi tukkoisuudeksi. Miten uskallan lähteä lapsen kanssa liikenteeseen parin tunnin yöunien jälkeen, vireystasolla, joka vastaa voimakasta humalatilaa. Hereillä pitämistä käytetään kidutuskeinonakin. Mitä jos minulle tapahtuu jotain, tai puolisolleni.

Ahdistus- ja masennusoireet alkoivat raskausaikana, synnytyksen jälkeen ne jatkuivat ja pahenivat. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, kun katselin, kuinka puoliso nosti sylissään vauvaa ilmaan, uudestaan ja uudestaan, suukotti, hymyili ja vuodatti rakkautta. Itkin, välillä pohjatonta itkua, joka veti mukanaan yhä syvemmälle uupumukseen. Toipuisinko tästä koskaan. Samanaikaisesti rakastin vauvaa yli kaiken, kaikkea hänessä, tuoksua, tuntua, ääntä, hymyä.

Sain neuvolapsykologilta esitteen Baby blues -ryhmästä. Epäilin, olisiko tämä minua varten, sillä en mieltänyt oireitani siihen, millainen kuva minulla oli perinteisestä "baby bluesista". Kaipasin tukea tilanteeseeni, sekä vertaisia, toisia äitejä, joten ilmoittauduin mukaan.

"Koin samaistuvani muutokseen, jota Itsenäisyydenkatu kävi läpi"

Lasten lapio nostettuna puuhun Itsenäisyydenkadulla.

Seistessäni Perheiden talon edustalla, seurasin ihmismassaa, joka yritti hahmottaa tietään työmaa-aitojen vierestä, kadun toiselle puolelle, kaivinkoneiden ja työmiesten jatkuvassa liikkeessä ja melussa. Jollain tavalla koin samaistuvani muutokseen, jota tamperelaisille hyvin tuttu Itsenäisyydenkatu kävi läpi. Kadun pohjoispuolen vanhat puut oli kaadettu, puut, jotka olivat varmaan olleet paikoillaan jo silloin, kun katu tunnettiin vielä nimellä Puolimatkankatu. Osa kadun liikkeistä oli autioitunut, mutta metalliset kiskot olivat tulleet jäädäkseen, vääjäämätön osa kaupungin kehitystä, mitä saattoi olla vielä vaikea hahmottaa.

Luultavasti silloisen Puolimatkankadun lapset kokoontuivat leikkimään yhdessä, suuntasivat ehkä Tammelantorin vastapäiseen Aaltosen leikkipuistoon, jossa puistotädit leikittivät lapsia. Samaan aikaan äidit kävivät asioilla, ehkä laittoivat ruokaa tai korjasivat vaatteita. Jos jokin puuttui, ruokatarvike, särkylääke tai kuumemittari, soitettiin naapurin ovikelloa. Usein sukulaiset asuivat lähellä toisiaan. Lähiyhteisön äidit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, tukivat toisiaan, huolta pidettiin myös muista kuin omista lapsista.

Astuin sisään Perheiden talon ovesta, vastassa olivat ryhmän vetäjät, psykiatrinen sairaanhoitaja Erika Murtomäki ja neuvolapsykologi Katri Hynninen sekä neljä muuta äitiä. Eteisen korista sai lainata villasukat, istuin sohvalle ja lämmitin käsiäni teekuppia vasten, jossa hautui vihreää teetä. Tutustuimme toisiimme, kerroimme lyhyesti tilanteestamme ja odotuksista ryhmän suhteen. Tapaamisilla sai avautua juuri sen verran, kuin hyvältä tuntui. Ryhmän jäsenet olivat vaitiolovelvollisia kaikesta, mistä tapaamisilla keskusteltiin. Ensimmäisen tapaamisen päätteeksi kuuntelimme rentouttavaa musiikkia, jokainen sai ottaa hyvän asennon ja sulkea silmät, jos siltä tuntui. Hetki aikaa omalle itselle, hengittelin syvään. Jo ensimmäisellä kerralla tunsin, että minusta ja meistä äideistä välitetään, pidetään huolta. Ryhmän vetäjät Erika ja Katri ovat molemmat itsekin äitejä, työskennelleet perheiden parissa, kumpikin viisaita ja empaattisia ihmisiä.

"Haasteiden keskellä voin ajatuksissani palata ryhmätapaamisiin"

Tulevien viikkojen aikana kävimme läpi tärkeitä teemoja, kuten äitiyttä ja omaa äitisuhdetta, lapsen ja vanhemman välistä varhaista vuorovaikutusta, arjen hallintaa, naiseutta ja seksuaalisuutta, läheisiä ihmissuhteita sekä arvoja ja itsetuntoa. Piirsimme elämänjanat ja hahmotimme omaa elämänkulkua suhteessa nykypäivään. Kolmannella tapaamiselle olivat vauvat mukana, opettelimme eri ikäkausille sopivia leikkejä ja loruja. Viimeisellä tapaamisella suuntasimme katseet kohti tulevaa ja askartelimme unelmakartat, pohdimme ryhmän antia. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että oli saanut tukea ryhmästä, tapaamisia oltiin odotettu ja tuntui haikealta, kun nämä loppuisivat. Pohdimme, että tämänkaltaista ryhmätoimintaa tulisi olla saatavilla huomattavasti enemmän, tunsimme äitejä, jotka kamppailivat uupumuksen kanssa.

Avun ja tuen pyytäminen on hankalaa monesta näkökulmasta, kun äidiltä loppuvat voimat. Ei tiedetä mistä apua pyytää, tai sitä ei kehdata pyytää. Omat verkostot eivät välttämättä ole riittävät. Jos perheen jaksaminen alkaa olla jo hälyttävän heikolla tasolla, tilanteen sanoittaminen ääneen esim. neuvolassa voi olla yhä työläämpää. Saatetaan uskoa, ettei riittävää tukea ole olemassa, pitää vain koittaa pärjätä.

Uuden perheenjäsenen synnyttyä käydään läpi mullistus, ja opetellaan uuteen elämäntilanteeseen. Äitien näkökulmasta opettelu tapahtuu synnytyksestä toipumisen ja palautumisen ohella. Käydään läpi tunteiden ristiriitaa, hormonien, väsymyksen, ja elämänmuutoksen mukanaan tuomaa. Saatetaan kokea yksinäisyyttä, ystävät eivät ehkä ole samassa elämäntilanteessa, sukulaiset asuvat kaukana. Puoliso ei välttämättä ymmärrä, miten uuvuttavaa on pitää huolta avuttomasta pienestä ihmisestä, heräillä öisin imettämään ja vaippaa vaihtamaan, rauhoitella, kun lapsi on levoton.

Haasteiden keskellä voin ajatuksissani palata ryhmätapaamisiin, reflektoida oppimaani, pohtia, miten ryhmässä kertoisin tästä haasteesta, käydä äänetöntä vuoropuhelua ryhmäläisten ja sen vetäjien kesken. Elämääni on tullut ihmisiä, joiden tiedän arjessaan kokevan samankaltaisia haasteita, uupumusta, ärtymystä, uuden opettelua. Voin käydä tätä vuoropuhelua äänettömästi päässäni, tai konkreettisesti kirjoittaa viestin ryhmän WhatsAppiin. Olemme tavanneet ryhmän päätyttyä, äitien ja vauvojen kesken, ja suunnitelmissa on myös ilta äitien kesken.

Kun suljin Perheiden talon oven joulukuun viimeisen tapaamisen jälkeen, alkoi Itsenäisyydenkadun iltapäiväruuhka saavuttaa huippuaan. Vuoden lyhin päivä oli vasta edessäpäin, mutta sen jälkeen kuljettaisiin hitaasti kohti kevättä, ja kesää, jolloin vauvastani alkaisi kasvaa taapero joka ottaa haparoivia ensimmäisiä askeliaan valon määrän lisääntyessä. Ratikkalinjaston valmistuminen ottaisi vielä aikansa, mutta vähitellen se hahmottuisi, ja piirtyisi mutkittelevaksi verkostoksi läpi Tampereen.

Kirjoittaja on Baby blues -ryhmän käynyt pienen vauvan äiti.


Uusi Baby blues -ryhmä on suunniteltu alkavaksi maaliskuussa 2019. Ryhmä on suunnattu 0 - 12 kuukuaden ikäisten vauvojen äideille, jotka kokevat uupumusta, masennusta ja voimavarojensa heikenneen esim. heikon turvaverkoston tai parisuhteen ongelmien myötä.
Jos haluat mukaan, voit olla yhteydessä ryhmän ohjaajiin:
Katri, puhelin 0400 267 945 tai Erika, puhelin 040 806 4866 tai neuvolasi terveydenhoitajaan.

Kirjoittaja Lapselliset-blogin kirjoittajat