Siirry sisältöön

“Voisipa näitä viikonloppuja olla useammin” - Kurkistus tukiperheviikonloppuun

Julkaistu 8.7.2020 9.44
Perjantaina kello neljän aikaan otan esiin laukkuni. Olemme eilen sopineet WhatsApp:ssa, että Janita ja Mikael tulevat hakemaan minut kotipihasta viideltä. Hymyilen pakatessani laukkuun vaatteet kahdeksi päiväksi, piirustusvihon sekä uikkarit.
 

Siiri

Kello viiden lähestyessä silitän kissojani ja toivotan niille näkemiin. Onneksi tapaamme taas sunnuntaina. Kun kello on viittä minuuttia vaille viisi, halaan äitiäni ja sanoin heipat.

Kävelen tien varteen odottamaan vilkuillen kelloa. Janita ja Mikael ovat täsmällisiä, ja tiedän heidän tulevan muutamaa minuuttia etuajassa. Janitalla ja Mikaelilla on muutenkin osa säännöistä ja käytännöistä erilaisia, kuin kotona. Kuten se, että aikatauluista ollaan tarkempia. Pian näen jo hiekanruskean auton kurvaavan tien reunaan ja Janitan heiluttavan sen ikkunasta, ja Mikaelin hymyilevän ja kohottavan kättään tervehdykseen. Nostan laukkuni auton takakonttiin ja kömmin penkille.

“Mikäs on viikonlopun plääni?" kysyy Janita. Ehdottelemme kaikki vuorotellen ideoita. Lopulta päädymme yksimielisyyteen siitä, että käymme nyt kaupassa ostamassa tarvikkeet ilta- ja aamupalaan. Sovimme, että huomenna menemme maauimalaan ja sunnuntaina piknikille.

Kauppareissun jälkeen ajamme Mikaelin ja Janitan kodille. Ovella vastassa on terhakka Wappu-villakoira, joka hyppelee ja nuuhkii innokkaasti kauppakassejamme. Mikael laittaa uunin päälle ja sanoo: “Mmmm, lasagnettea!". “Jes", minä huudahdan ja avaan samalla oman kaappini oven. Siellä on hiusharja, pöllöyökkäri, hammasharja ja -tahna. Nostelen kaappiin mukana tuomani vaatteet ja samalla haistan tomaattisen lasagneten tuoksun leijailevan nenääni. Siitä eteenpäin perjantai menee lähinnä syödessä ja kuulumisia vaihtaessa.

Lauantaina käymme kahvilassa brunssilla ja menemme sitten kodin kautta hakemaan uimavaatteet. Kurvaamme maauimalan pihaan ja sukeltelemme ja teemme vesikuperkeikkoja seuraavat tunnit. Tunnen nälänpoikasen vatsassani, joten kysyn: “Mihin mentäisiin syömään, mulla on jo vähän nälkä?" Pohdimme asiaa hetken ja lopulta päätämme mennä sushille. Illalla rullaamme vielä valkokankaan alas ja painamme Star Warsin pyörimään.

Sunnuntaina heräämme aamutuimaan ja syömme aamiaisen. Janita kysyy, laittaisiko hän vanhemmilleen viestiä, tulisivatko he piknikille seuraksemme. Muutaman tunnin kuluttua ovikello kilahtaa ja Janitan vanhemmat saapuvat piknikeväitä mukanaan. On mukavaa, että olen saanut tutustua myös useisiin Janitan ja Mikaelin sukulaisiin ja ystäviin. Vietämme mukavan piknikin ja iltapäivällä palaamme takaisin kotiin. Pian pakkaan jo laukkujani ja hyvästeltyäni Wapun ajamme kotipihaani. Otan laukkuni takakontista ja heilutan ikkunan läpi Janitalle ja Mikaelille. Nähdään taas!

Janita ja Mikael

Tukiperheviikonlopun aloituksessa on hyvä tunnelma. Viime tapaamisesta on vierähtänyt kuukausi ja yhtäkkiä työviikon päätteeksi takapenkillämme ja ruokapöydässämme istuu iloisesti kuulumisiaan pulputtava Siiri.

Olemme oppineet viime vuosien aikana trendikkäimmät tubettajat, koulupihan kuulumiset, ystävyyssuhteiden tilanteet ja olemme nähneet kuinka lapsesta kasvaa teini-ikäinen nuori. Voi vain toivoa, että osaisimme myös jatkossa olla tarpeeksi läheisiä aikuisia, että meille voisi kertoa luottamuksellisesti aivan kaikesta. Päätimme sitoutua tähän lapseen jo ennen kuin olimme häntä edes tavanneet.

Tukiperhetoimintaan lähteminen oli meille perusteellisen pohdinnan tulos. Muutamia vuosia sitten opintojen loppuvaiheessa ja lapsettomana pariskuntana mietimme, että voisimme osallistua johonkin hyväntekeväisyystoimintaan.

Toisella paikkakunnalla asuva kummilapsemme oli ollut pienenä tukiperheessä ja hän oli kertonut meille hyvistä kokemuksistaan maatilalla tukiperheen luona. Ajattelimme, että tukilapsi voisi tuoda uudenlaista sisältöä elämään ja sanoimme lähipiirille puoliksi vitsillä pääsevämme “roolipelaamaan lapsiperheviikonloppuelämää". Ennaltaehkäisevä perhetyö tuntui kaikin puolin järkevältä ja olimme myös tietoisia tukilasten pitkästä jonotilanteesta.

Tuntui huvittavalta, kun tukiperhetapaamisessa sosiaalityön ammattilaiset kehottivat meitä viettämään “ihan tavallista viikonloppua". Siihen aikaan viikonloppuihimme kuuluivat mm. myöhäiset illanvietot ystävien kanssa, matkustaminen ja pitkään nukkuminen. On ollut erittäin kivaa päästä tekemään uusia asioita ja tutustua lapsiperheen tavanomaisiin asioihin, jolloin uidaan, käydään lasten tapahtumissa, katsotaan leffaa, luetaan iltasatuja ja on aikaa jutella ja olla läsnä. Olemme ajatelleet, että saamme kenties parhaimmat palat vanhemmuudesta.

Meitä kannustettiin esittämään rohkeasti toiveita tukilapsen suhteen. Sosiaalityön ammattilaiset kertoivat, että toiveita tulee esittää, jotta löytyy hyvä ja kestävä tukiperheen ja tukilapsen yhdistelmä. Lupasimme sitoutua toimintaan ainakin vuodeksi, keskenään olimme sopineet, että olemme tukilapsen elämässä koko hänen elämänsä ajan, mikäli hän niin haluaa.

Toivoimme yhtä lasta ja sellaista, kenellä ei olisi vaippoja. Sisaruksille meillä ei olisi tilaa ja vaippojen vaihtaminen tuntui vieraalta. Kotimme neliöiden määrä on rajallinen ja emme voisi tarjota lapselle omaa huonetta, joten lapsen tulisi sopeutua nukkumaan siskonpedissä lattialla. Siiri vastasi toiveitamme ja hän ei ole ollut moksiskaan lattialla nukkumisesta tai pienestä neliöiden määrästä.

Sovimme Siirin vierailut puolen vuoden ajaksi eteenpäin kerrallaan. Näistä viikonlopuista olemme saaneet iloisia yhteisiä kokemuksia, oppineet Siirin elämästä ja lisäksi olemme oppineet tarinoita toistemme lapsuudesta sekä roolista tukivanhempana. Olemme saaneet paljon enemmän kuin mitä edes osasimme kuvitella.

Sunnuntaina Siirin vierailusta jää positiivinen ja hyvä olo. Tämä saa meidät pysymään mukana toiminnassa. Tukiperheviikonlopun päätyttyä heitämme autossa yläfemmat. Aloitimme tavan puoliksi vitsillä ensimmäisen viikonlopun jälkeen kun totesimme, että “huh - selviydyimme!". Nykyään tapaan liittyy enemmän haikeutta ja odotusta kuukauden päästä tulevasta uudesta viikonlopusta.

Tämän blogitekstin ovat kirjoittaneet peitenimillä Tampereen kaupungin tukiperhe sekä heidän luonaan käyvä tukilapsensa.


Oletko kiinnostunut tukiperhetoiminnasta? Tutustu toimintaan:


Lisätietoja:

Sosiaalityöntekijä
Katja Kekki
puhelin 040 653 5134
sähköposti [email protected]

Kirjoittaja Lapselliset-blogin kirjoittajat