Siirry sisältöön

”Mitä sä raivoat, mikä sulla on hätänä? Tuutko sykkyyn?”

Julkaistu 12.5.2020 15.30
Perinteisesti tapana on ollut, että kun lapsi reagoi voimakkaasti kiukulla ja huutoitkulla, tulee lapsi laittaa ruotuun rangaistuksin tai vähintään omaan huoneeseensa häpeämään huonoa käytöstään. On ajateltu, että lapsista saadaan tottelevaisia ja hyväkäytöksisiä kasvattamalla heitä kuten koiria. Hyvästä käyttäytymisestä on saanut palkinnoksi päänsilityksiä jos niitäkään.
 

Tämän päivän vanhemmat ovat kuitenkin alkaneet miettimään tällaista kohtelua hieman pintaa syvemmältä, kenties omien ohitetuksi tulemisen kokemustensa johdosta. Lapsi kysyy kiukullaan, ovatko minun tunteeni ja tarpeeni tärkeitä, onko minulla mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämääni? Rakastetaanko minua silti, vaikka olen aivan mahdoton? Vai ovatko haastavat tunteet jotain, mikä kannattaa pyrkiä ohittamaan, vaikka juuri niiden avulla oppisin tietämään, missä omat rajani menevät ja miten minua saa kohdella.

"Saanko olla sellainen kuin olen, myös silloin kun minulla on vaikeaa?"

Moni aikuinen käy terapiassa juuri siksi, että on sullonut näkymättömiin omat mielipahan tunteensa ja näin ollen jättänyt huomiotta omia syvimpiä tarpeitaan. Iästä riippumatta ihmiset saattavat aina vain kysyä itseltään, kuka oikein olen, missä omat rajani kulkevat ja voinko turvallisesti kokea myös vihaa, pelkoa tai surua. Yhteys omiin tunteisiin voi katketa jo lapsena jos aina pyrkii siirtämään näkymättömiin omia tunnekokemuksiaan. Voi syntyä jopa kokemus, että vain silloin tulen nähdyksi, kun koen sosiaalisesti hyväksyttyjä tunteita. Silloin kun en voi hyvin, minun on syytä piiloutua muiden katseilta ja vetäytyä omiin oloihini, vaikken osaisikaan tyynnyttää ja lohduttaa itseäni.

"Nyt menet heti omaan huoneeseesi ja tulet sieltä vasta kun olet rauhoittunut!"

Viisas lapsi vastaa tähän kehotukseen: "En osaa vielä yksin rauhoittua, auta minua!" vaikka oikeastaan kuuletkin vain entistä suurempaa huutoitkua. Tässä kohtaa punnitaan vanhemman omat tunnetaidot: olenko itse jäänyt lapsena yksin isojen tunteideni kanssa ja koen nytkin avuttomuutta, enkä osaa tarjota lapselle mallia rauhoittumiseen?

Vai pystyisinkö sittenkin ottamaan vastaan tunnemyrskyn ja jakamaan sen lapsen kanssa, jotta hän oppisi loppujen lopuksi tyynnyttämään itsensä aikuisena, olemaan turvassa omien isojen tunteidensa kanssa. Hyvät tunnesäätelytaidot johtavat tunteiden hyväksymiseen sellaisena kuin ne tulevat, esimerkiksi: "Nyt olen kyllä valtavan pettynyt, mutta tämäkin tunne helpottaa kohta ja sitten pystyn taas miettimään tätä uudelta kantilta". Koska loppujen lopuksi isoinkin tunne menee ohi, kun sen vain tunnistaa, hyväksyy ja antaa sen olla niin kauan kuin se tarvitsee. Tunne on tehnyt tehtävänsä, kun sen kuulee, ymmärtää sen tuoman viestin ja hyväksyy, että juuri tämä asia oli minulle näin merkityksellinen.

"Miksi sä nyt näin pienestä asiasta noin kauhean metelin nostat?"

Jos tunnetta yrittää vähätellä, piilotella tai kieltää, se palaa myöhemmin suuremmalla voimalla. Tästä esimerkkinä lapselle toisinaan käytettävät fraasit "Ei sattunut, ylös vaan", "Ei iso poika itke" tai "Ei tämä verikoe satu". Tunnetilanteista tyyppiesimerkkinä voisi olla "Miksi sä nyt näin pienestä asiasta noin kauhean metelin nostat" tai "Ei uskoisi, että olet jo 7-vuotias, kun noin koville ottaa". Jokainen lapsi tarvitsee kohtaamista ja kunnioitusta omien isojen asioidensa kanssa, olivat ne aikuisen vinkkelistä nähtynä miten pieniä tahansa.

Jos näkee toisen asiat aina vähempiarvoisina kuin omansa, voi miettiä miten voisi omalla kohdallaan kasvattaa empatiakykyään. Auttaisiko jos kuvittelisi oman "ison" asiansa lapsen "pienen" asian tilalle ja miettisi, mikä tähän auttaisi. Entä jos olisin itse tuossa itkevänä ja epäoikeudenmukaisuutta kokevana? Vanhemman rooli lapsen tunteiden kanssasäätelijänä ei ole pieni tehtävä, erityisesti jos vanhempi itse on kasvatettu häpeän ja pelon voimalla. Silloin syntyy helposti ajatus siitä, että olen huono kasvattaja jos en nyt saa lasta toimimaan niin kuin haluan.

"Susta ei tuu ikinä mitään, ellet nyt lähde sinne harrastukseen"

On helppo lähteä mukaan itse kokemiinsa pelkoihin. Jos on itse kokenut, että omat lahjat ovat jääneet hyödyntämättä, kun ei koskaan tullut harrastaneeksi mitään elämää suurempaa, saattaa ajatus hankalassa tilanteessa olla: "Tuleeko lapsestani ikinä mitään ellen nyt saa häntä lähtemään sinne säbään?" Samaan aikaan lapsi huutaa turhautumistaan ja epävarmuuttaan: "En halunnut alunperinkään lähteä mihinkään vieraiden ihmisten komenneltavaksi, sinähän sitä halusit, mene itse!". Samaan aikaan kun mieleen nousee ajatus entisajan hyväkäytöksisistä lapsista, jotka aina tekivät vanhempiensa toiveen mukaisesti, voi aikuisena rauhoitella itseään: "Häpeä siellä vain nostaa päätään, se taisi tulla nyt naamioimaan tätä omaa pelkoani siitä, etten olisi riittävän hyvä kasvattaja". Lasta voi puolestaan rauhoitella myöntämällä, että kuulee, mitä lapsi sanoo ja että ymmärtää kiukun, eihän tämä tosiaan ollut sinun toiveesi. Samaan aikaan voi jatkaa itsensä rauhoittelua vaikka miettimällä entisajan lapsia, joille ei ollut mahdollista ilmaista itseään.

"Entisajan lapset kokivat näitä kaikkia samoja tunteita mitä minunkin lapseni nyt tuntee, mutta heillä ei ollut mahdollisuutta ilmaista niitä ääneen"

Maailma muuttuu, tunteet eivät. Jos lapsi tarvitsee enemmän tukea ja läsnäoloa, voisiko häpeän sijaan kokea ylpeyttä siitä, että lapsi osaa pyytää sitä, mitä hän tarvitsee? Lapsi oppii kyllä selviytymään ilman vanhemman tukeakin, mutta polku voi olla raskas ja johtaa myöhemmin kysymyksiin siitä, missä kulkevat omat rajani, mitä haluan elämältä ja saanko olla tarvitseva vai pitääkö minun vain suorittaa elämääni loppuun asti? Moniin kuormittaviin tilanteisiin auttaa parhaiten läheisyys ja yhteys toiseen (rauhalliseen) ihmiseen, jotta hermostommekin rauhoittuisi. Lapsen tunnesäätelytaidot ovat vasta kehittymässä, ja siksi vanhemman rooli rauhoittajana ja turvallisena sylinä on jopa säbäharrastustakin tärkeämpää.

Tämän blogitekstin on kirjoittanut:

Sanna Lehtiniemi, LTTO, KT

Kirjoittaja on lasten tunnetaito-ohjaaja, joka ottaa säännöllisesti oppia omilta kolmelta lapseltaan. Hän on toiminut ohjaajana Perheiden talolla järjestetyssä tunnetaito-ryhmässä.

Kirjoittaja Lapselliset-blogin kirjoittajat