Tampereen likat - naisaiheisia julkisia veistoksia

Lapsiaan suojaavaa äitiä kuvaava veistos seisoo korkealla jalustalla selin Näsijärvelle ja Siilinkarille, Kuru-laivan onnettomuuspaikalle. Höyrylaiva Kuru kaatui Näsijärvellä syysmyrskyssä 7.9.1929, jolloin 138 ihmistä menehtyi. Kilpailun tuloksena hankittu veistos pystytettiin suuronnettomuuden muistoksi 1940.

Rosa Meriläinen: ”Suurten tragedioiden äärellä nainen edustaa kaikkia surijoita. Vaikka suuronnettomuuksissa ja sodissa myös naiset haavoittuvat ja kuolevat, mielikuvissamme juuri nainen jää rannalle sirottelemaan tuhkaa päälleen. Miesten lähtiessä merille naisen on jäätävä ja kannettava vastuu arjesta. Kurun murhenäytelmän muistomerkissä nainen on myös äiti, josta lapsi hakee turvaa ja suojaa. Äidin tehtävä maailmanjärjestyksessä on edustaa pysyvyyttä, lapsen jatkuvuutta. Äitinä surevankin naisen on oltava vahva.”

Kauppias Nikolai Tirkkonen lahjoitti vuonna 1909 Tampereen kaupungille varat suihkukaivoa varten juhlistaakseen yrityksensä 40-vuotista toimintaa. Arkkitehti Birger Federleyn suunnitteleman arkkitehtonisen graniittirakennelman kruunaa kolme erillistä Emil Wikströmin pronssiveistosta.

Veistoksista ylin kuvaa Pohjan neitoa istumassa sateenkaarella kehräämässä värttinällä kultalankaa. Alempana ovat vanhempia ja lapsia kuvaavat allegoriset veistosryhmät.

Rosa Meriläinen: ”Ammatit jakaantuvat edelleen Suomessa voimakkaasti sukupuolen mukaan. Ammattien arvostus ja palkkaus eivät ole tasaveroiset. Suihkukaivon alemmalla tasolla isä ja poika edustavat taiteilijan mukaan tamperelaista tehdasteollisuutta, äiti ja tytär kotiteollisuutta.

Tärkeää on, että naisten kotonakin tekemä työ mielletään arvokkaaksi, ei pelkäksi puuhaksi tai askareeksi, josta ei tarvitse maksaa palkkaa. Ylinnä istuvaa kultalankaa kehräävää Pohjan neitoa voi ajatella myös naisjohtajuuden ja taloudellisen vallan kuvaksi.”

Kirjailija Minna Canth (1844– 1897) syntyi ja asui varhaislapsuutensa Tampereella. Hänen muistokseen pystytetty veistos esittää nuorta Minnaa. Veistoshanke sai alkunsa Tampere-Seuran ehdotuksesta. Kutsukilpailun voitti kuvanveistäjä Lauri Leppänen luonnoksellaan Taistelija. Veistos sijoitettiin lähelle Puutarhakatua, jonka varrella kirjailijan syntymäkoti oli sijainnut.

Rosa Meriläinen: ”Minna Canthin päivää, tasa-arvon päivää liputetaan Suomessa 19. maaliskuuta. Canth edusti 1880-luvulla ohjelmallista realismia ja tarttui yhteiskunnallisiin epäkohtiin kirjoituksissaan. Hän oli omana aikanaan paitsi suosittu kirjailija, myös parjattu naisasianainen, jota vanhoilliset piirit karttoivat. Naisasian lisäksi Canthin tuotannossa ja ajattelussa kantavana teemana ovat luokkaerot. Canthin tunnetuimmat näytelmät ovat edelleen osa suomalaisten teatterien ohjelmistoa.

Paaden takapuolella on korkokuva näytelmästä Anna Liisa. Se kertoo tytöstä, joka salaa hädissään surmaa äpärälapsensa. Anna Liisa kantaa yksin vastuun teosta kaksinaismoraalin suojellessa miehiä.”

Tämä Suomen ensimmäinen hitsaamalla tehty julkinen taideteos oli aluksi osa suihkulähdettä, jonka vesialtaan ja lasiputkirivistön oli suunnitellut arkkitehti Aarno Ruusuvuori. Teos pystytettiin Pyynikin uimahallin edustalle vuonna 1962.

Vuosien kuluessa ympäristö kuitenkin muuttui, ja putkiston rikkoonnuttua teos siirrettiin varastoon. Vuonna 1986 teos sijoitettiin Tampereen pääkirjaston sisäänkäynnin yhteydessä olevaan vitriiniin.

Rosa Meriläinen: ”Veden alla -teos erottuu patsasraitin muista teoksista sillä, että siinä nainen ja mies ovat tasaveroisena samassa toimessa. He sukeltavat. Naisten ja miesten ei tarvitse erota toisistaan oman sukupuolensa edustajien joukkoon, vaan he voivat yhdessä harrastaa asioita. Patsas saakin kertoa tasa-arvosta, naisten ja miesten välisestä ystävyydestä ja kumppanuudesta. Yhteisellä sukelluksella molemmat oppivat ja viisastuvat, sillä sukellus syvyyksiin symboloi myös tiedonjanoa.”

Tampereen kaupunki osti Suru-veistoksen suoraan taiteilija Wäinö Aaltoselta. Patsas sijoitettiin vuonna 1963 Pyynikin kirkkopuistoon, joka oli hautausmaana 1785–1880.

Rosa Meriläinen: ”Klassinen surijanainen on yhdistelmä Suomi-neitoa ja antiikin tarua Niobesta. Äitiyden on aikoinaan ajateltu olevan naisen tärkein tehtävä. Niobella oli jopa neljätoista lasta. Tarun mukaan Niobe oli kerskunut paremmuuttaan jumalatar Letolle, jonka ainoat lapset Apollon ja Artemis sitten tappoivat kostoksi ja rangaistukseksi Nioben kaikki lapset.

Niobe-parka pakeni vuorille ja muuttui itkiessään kiveksi. Nykyajasta käsin yksi tarinan opetuksista voi olla se, ettei naisen kannata elää lastensa kautta. Toisaalta lapsensa menettäneen vanhemman suunnattomaan suruun on helppo samastua.”