Susanna Taivalsalmi

Getsemane

 

 

I

 

Selaan sinua, käsiemme uurteiden evankeliumia.

 

Kättesi kuhina sekaisten ajatusteni välissä on sotilaiden nousua rinnettä pitkin,

Getsemaneen johtava polku pyhää ja ihanaa eksytystä. Hyräilemme pyhän laulun

alkutahdit, kuumotat poskeni niin kuin syksy kuumottaa kylmässä hedelmät. Kiipeä

tätä runkoa pitkin tänään, vältä sokeana purjehditun mainingin karikot.

 

 

 


II

 

Minä pirskon hihitystä sinuun kun luet jaetta kolme, kylkiluiden rivien välejä.

Hämärässä jokainen henki tulee raskaaksi, nielee ympäröivän kaupungin. Sen

kaltainen tummuus vavahduttaa kyntesi kiinni luihin, ravistaa luupölyn lämpimään

puhuriin.

 

     Sitten kun lakkaan huomaamasta puutarhan rasahdukset, kierimästä kumpujen

pimeät kaarteet,

               silloin nauran sitä mikä nyt puree. Se on:

                                        helmeilevä pimeä, halki rasahtava hämärä.

 

Kristuksen selkä on minulle vaivoin auki revittävä hiekkatie, sana joka taiten

pudotetaan louhikkoon. Alan hiljalleen nähdä pelkoa kantamassa taakkaansa pois

näiden lehtien seasta. Näiden luiden alta, näiden rintojen takaa.

 

 

 


III

 

Selaan sinua sormenpäillä nyt kun puut pudottavat lehtensä Getsemanen arkaan

ihoon. Mestari rukoilee maljaa ohitseen, eikä se mene. Selaan haparoiden viimeiset

rivit, kaadun puiden alle, minusta kasvaa rosoinen kanto. Toiset puut ilkkuvat

osaamattomuuttani, runkoni vielä vääristä kohdista tasainen. Kumarran jos hän juo

hänelle osoitetun.

 

Ymmärrä tästä kaikesta tämä: minä muistin nähdä tähdet sinussa ennen kuin nousin

onkalosta, aloitin seuraavaa lukua liian pienin sormin.

 

 

 


IV

 

Meidän edestämme annettu, sinä sanot.

On kuin iskisi haarukan Kristuksen selkään – asettaisi voimakkaan unohduksen sille,

missä paahteessa iho tummeni oliivin väriseksi. On kuin repisi verihaavoja sinne

missä niitä on valmiiksi liikaa, kahdentoista tunnin leiskuva ikävä, niistä on täytetty

vasta yksitoista, viimeinen on vaadittu pois. Puiden alla istuva mies maksaa 30

hopearahaa. Sitä summaa en voi hänestä maksaa, minä maksaisin saman verran.

 

Nyt kylvetään miekan siemeniä tiheään, miekan ja veren siemeniä.

 

 


V

 

Pureskelemme kitkeriä syitä lihan kuoressa. Meillä on kuolinmessussa omat eväät,

omat laulut. Ajatus Kristuksen kasvoista on minulle katolla kävelevän varma katse,

polku Getsemanen katveeseen, puiden alle sinne, missä hän huokaa yön-painavaa

taakkaansa meihin. Emme nuku, emme naura, tässä pelissä haarukat putoilevat

hengityksestä kosteaan ruohikkoon.

 

Leipä ja viini ovat kädenlämpöiset, elämä voimistuu varmaan laukkaan. Kierrymme

irti, nelistämme lähemmäksi häntä, ääntä pakoon. Päällimmäinen kortti maassa vie

vankilaan lähtöruudun ohi, tiedän: Getsemanessa on opittava rakastamaan horteen

läpi, silloinkin kun ilma pienenee, puut kaartuvat liian lähelle maata.

 

 

 


VI

 

Näemme hänen nousevan, tyhjä malja pyörii askelten alla, se oli täytetty piripintaan.

Selaat sanojani ennen uskoa; nivelten muljahtelu kohdalleen nirhaa selkänahkaa

kahteen osaan. Maljat juurtuvat maassa korsiksi, korret nostavat meitä sanan verran

lähemmäksi taivasta.

 

Kirjoitan viimeisten rivien alle:

         tämä on kahden ihon katkero, kahden nimen saaga, yhden jakeen oppi –

käsiemme uurteiden evankeliumi. Puhu minun tyhjyyteni täyteen lohdullisia sanoja

nyt, sillä korvani on asetettu paikoilleen ja kuulen: voisit niin helposti hyräillä oliivin

öljyn kirjeideni vesileimaksi. Vältän karikot, kävelen vettä pitkin jalkapohjiini kahden

virstan mitan.