Tampereelle

15-vuotiaana tulin Tampereelle 1944, heti kun olin rippikoulun käynyt. Mä olin ollu sellaisena pikkupiikana sellaisessa isossa talossa lähellä äidin kotia ja tienasin 400 markkaa sen aikaista rahaa. Se oli mulla mukana kun tulin Tampereelle, ja faneriaskissa pikkasen tavaroita ja vaatteita. Siitä mä olen alkanut.

Minun äiti kun oli karjakko niin hän oli sanonut, että hän haluaa minusta assistenttia. Sehän oli semmoinen hieno, jota kuljetettiin talosta taloon parhailla hevosilla ja rattailla. Sellainen joka mittasi maidosta rasvan ja tutki navetan. Äiti aina puhui, että menisin karjanhoitokouluun. Mää kirjotin äidille, että mitä mää tekisin: voisin tullakin, jos järjestyis harjoittelupaikka. Pääsin Ruovedelle ja olin siellä vuoden.

Mutta, siinä oli kohtalo. Minä tapasin siellä sitten semmosen karjalaispojan ja rakastuin silmittömästi. Minä en sitten mennyt siihen karjanhoitokouluun, kun oli se naimisiinmeno. Kun oli tarkoitus oikeen tosissaan mennä naimisiin, oli hääpäivä päätetty ja kaikkia. Juu, minä menin sitten sellaiseen perheeseen. Maija-täti sanoi, että autat sitä sen aikaa, että saadaan kaikki asiat järjestykseen, kun se rouvakin oli halvaantunut. Siinä oli mitä nyt pari kuukautta aikaa, ennen kuin mää sitte olisin menny naimisiin. No, siellä mää sillon olin kun sain tietää, että Olavi on kaatunut. No sitten minä rupesin ajattelemaan totta kai omaa elämääni. Ja minä en olis tässä jos hän ei olis jäänyt kentälle. Minä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ja kuvitella, hänen sukulaisensa pitää jatkuvasti minuun yhteyttä. Viime kesänä he hakivat minut täältä autolla kun en jaksanut junalla.

Kun minä olen ollut aina innokas valokuvaaja niin minä ajattelin, että minä perustan nyt sitten valokuvausliikkeen. Menin Heliokselle kysymään, että pääsisin harjoittelijaksi. Tiesin, että se täytyy se harjotteluaika käydä. Viisi vuotta olis pitänyt olla sellaisella palkalla, että juuri ja juuri olisin vuokrani maksanut. Niin on pitkä se harjottelu.

No sitten kun en voinut mennä sinne, niin mä aattelin että menen poliisiksi: mä tykkäsin hirveästi oikeuden puolesta taistella. Menin sitten poliisilaitokselle ja kysyin olisiko mahdollista, mutta silloin ei otettu naisia.

Sitten minä menin semmoseen kirjapainoon. Tykkäsin että olis niinku tarvinnut kirjoittaa, mää tykkäsin hirveesti kynätyöstä. Pääsin sinne varastoon töihin: mää siellä kirjanpidon pidin ja lähetin ympäri Suomee tavaraa, lähetyslistat kirjotin ja kaikkee. Mä tykkäsin hirveesti siitä työstä. Mutta siellä täytyy kantaa kaikki – ei siellä ollut mitään millä olisin nostanut kaikki hyllyihin. Olin siellä parisen vuotta, ja siihen aikaan sodan jälkeen sain vatsahaavat, valtavat poltot aina välillä. Erään kerran pyörryin siihen laatikon päälle. Minut vietiin siitä sairaalaan ja minulla todettiin vatsahaava. Olin kuukauden Hatanpäällä, ja kun lähdin sieltä, niin lääkäri sanoi, että ei mitään mahdollisuutta palata entiseen työhön, että Kalevankangas on kohta edessä, jos teette samaa, ette saa nostella mitään.

Sitten mää enoni rouvan kanssa kävelin kerran – olin sairaslomalla – Hämeenkadulla ja tulin sitten Keskustorille, ja siinä oli sitten rahastajien vaihto ja kuljettajien. Mää sanoin enoni rouvalle, että hyvänen aika, mutta tossahan ei tarttis siis mitään kantaa, että tossahan vois olla vähän aikaa, ja hakee sitten töitä. Että työtähän täytyy olla, että millä mä elän jos ei ole töitä. No tää rouva sanoi, ettei se mitään ota jos ei annakaan, että mee kysyyn. Minä menin sinne sisälle sitten ja reippaasti ja kysyin. Siellä oli sellainen mies – pomo, sain jälkeenpäin tietää. Mää sitten kysyin olisko mahdollista päästä rahastajaksi, että mä haluun. Mä muistan kun se mies kysy: Ook sä ollu rahan kanssa tekemisissä? Minä sitten reippaaseen tyyliin, että kyllä, joka viikko tilipussi. Voi hyvänen aika ne räjähti nauramaan, ne nauro niin valtavasti. Lipunmyyjäkin nauro, ja se Ahokin nauro ja sano, että tuu sitten huomenna hakemaan varusteet. Minun piti vaan lyhyen ajan olla, ja siitä tuli 25 vuotta.

Asu

Meidän täytyi olla puettu kesät talvet. Nappi jos oli auki niin siitä huomautettiin. Talvella oli manttelit ja karvalakit, me ei saatu olla ilman lakkiakaan ollenkaan – päässä oli aina suikka, turkis- tai kangas-. Mä en oikein tykänny talvivaatteista kun se mantteli oli niin semmonen. Talvimanttelin alla sai olla omat vaatteet. Kenkien piti olla omat, matalakorkoset kävelykengät keväällä ja syksyllä, ja sitten saappaat talvella, ei mitään hienosteluja.

Tummansininen puku oli ensin kesällä, keväällä laitettiin, ja syksyllä mantteli päälle, ei ollu mitään muuta alkuun sillon 50-luvulla. Ja sitten tuli se karjakontakki – kesävaatteita sanottiin karjakontakeiksi. Se on pitkä takki, se on oikein keskikesän takki. Syksyllä ja keväällä pidettiin tummaa pukua ja kesällä karjakontakkia. Ja sitten tämä karjakontakki poistettiin, kun saatiin harmaa puku. Karjakontakki oli niin vähän aikaa, oliko se yksi tai kaksi kesää. Sitten me saatiin loppuajalla 60-luvulla harmaa, siitä mä tykkäsin. Sitä sai käyttää ilman takkia kesällä, se oli suuri asia. Siinä oli sininen pusero ja se oli mun mielestä kauhistus, kun eihän mulle sininen väri sovi ollenkaan.

Vuoronvaihto

Sillon 50-luvullla kokoonnuttiiin Pyynikin hallille koko revohka. Täyty olla aamulla kello 6 hallilla. Siellähän kaikki on numeroina, nimiä ei ole missään, komennuslistat on vaan numeroilla. Se oli jännää: kun mullakin oli 88 se numero, sieltä haettiin sitten miestä, että kenen miehen rinnassa se 88 siellä oli, kenen mä saan kuljettajaksi. Minä menin katsomaan että minkäslainen mies se oli, mutta nimee en tiennyt, kun nimee ei ollut missään. Sitten tyttöjen kanssa mentiin: kunhan se nyt vaan ei olis toi – ei ei onneksi, eikä toi, voi toi se sais olla – ei ollu toikaan.

Jaon teki toimisto, ne määräs, että mikä minkin kanssa meni, mutta sai kyllä toivoo, ja kyllä jotku toivo. Mää en kyllä toivonu, emmää tiiä mihin mää olisin toivonut. Enimmäkseen oli mentävä sinne minne määrättiin. Kyllä siellä muodostui pareja, olin minäkin 5 vuotta saman kanssa. Työpaikkaromansseja kuulemma synty, aika usein, enkä yhtään sitä ihmettele, koska kyllä se olis syntyny minullekin.

Keskustorilla, missä meillä on odotushuone, kun odotetaan vuoroo, siellä oli sitä suunsoittoa. Vuoronvaihto oli Keskustorin kopin vieressä. Ne aina odotti omaa autoonsa. Ja siellä täyty olla kymmenen minuuttia ennen vaihtoa, oli pakko olla. Että ne tiesi sitten hakee, jos ei ollu ihmistä tullu, niin jonkun paikalle.

Johdinautoja oli ykkös-, kakkos- ja kolmoslinja, ja kaksvitonen – ei tainnut muita ollakaan. No minä kolmosella alotin 50-luvulla. Vakituinen rahastaja minäkin olin – viisi vuotta kolmoslinjalla, ja sitten minä otin ja menin ruuhkaan. Ruuhkassa oltiin aamulla ja illalla töissä ja keskellä oli vapaata kello yhdeksästä yli kahteen, että töistä ehti välillä kotia. Ruuhkassa mä olin 7 vuotta.

Työpäiviä oli kahta lajia. Me mentiin töihin aamulla, lähdettiin siinä viiden aikoihin, haki semmonen hakuauto, joka haki hallille. Ne kierteli eri lenkit eri hakuauto. Ne keräs siis määrätyn kadun, siihen keräänty ne ihmiset, jokainen pysty kävelemään siihen hakuautolle, ettei mitään valtavaa matkaa kenellekään tullut. Kun määkin asuin Pellervonkadulla, niin mää tulin tosta Sammonkadulta pysäkin kohdalta, siitä mää tulin aina autoon. Se meni aina varttia vaille viisi. No tuota sitten töistä pääsi kotiin kymmenen aikoihin suurin piirtein, mutta sehän ei ollut minuutilleen – sehän oli aina, että kuinka Keskustorilla oli vaihto. Sitten tultiin kahdelta taas takasin töihin, taas silleen että mikä oli lähimpänä se vaihto, ja päästiin kuudelta illalla pois. Sitten iltavuorolaiset taas tuli kymmeneen aamulla, pääsi kahdelta pois ja tuli kuudelta takasin töihin, ja sitten yöllä 12 aikaan lähdettiin tuomaan kotiin. Samalla lailla kun aamulla hakivat toivat pois illalla.

Voi kun mää yhden kerran sen 25 vuoden aikana myöhästyin, kun kello ei soinut, mä olin vetänyt sen liian tiukalle. Mä näin kun se lähti Pyynikin hallilta se auto Pispalaan päin ja vaikka mää kuinka juoksin kun mää Hämeenpuistossa asuin niin en kerinnyt. Menin sitten sinne, ja Raitasuo, se oli pomo, oli sitten siinä ovella ja pui nyrkkiä mulle ja mää sanoin että no ny se auto pääsi menemään. Nii nii pääsi, nyt kuule tyttö – se motkotti mulle niin kauheesti. No sitten kun mä olin luottamusnainen, niin siellä oli sellaiset muistutukset kaikkien rahastajien kohdalla niissä korteissa, niin mää kattelin että onko ne pannu sinne sitä mun yhtä myöhästymistä – ei ollu.

Sitä kortistoa ei näytetty kuin luottamushenkilöille. Esimies piti sitä, siellä oli A ja B ja C -rasteja. Ne oli sen mukaset, että mitä enemmän oli muistutuksia, sitä huonompi oli. A-kortistossa oli vaan ne, joilla ei ollut muistutuksia. Minut oltiin valittu lipuntarkastajaksi kun Helsingistä tulin leikkauksesta, otettiin kuulemma vaan A:sta tarkastajiksi. Mutta mää jouduin jäämään eläkkeelle. Kyllä Rantanen oli vihanen, mutta millä mää sitä olisin tehnyt. Enkä mää olis tykännytkään, se olis ollu sellasta kyttäämistä.

Mää olin hallilla töissä yhteen aikaan, kun ne tarvitsi siellä. Olin siellä vaatevarastossa ja sitten noita auton osia annoin miehille. Mää annoin sieltä vaatevarastolta vaatteita ja otin vastaan ja vaihdoin ihmisille, mutta se ei sopinutkaan mulle kun mää olin allerginen pölylle. Oli tämmösiä vaikka nappi lähteny tai jotain. Ne peseytettiin takit ja sitten nää korjas ne nää rahastajat. Naiset korjas vaatevarastolla mantteleita ja miesten takkeja ja naisten takkeja. Sillon pidettiin itse kunnossa kaikki. Se oli vaan varalla olijoitten. Jotka ryhmässä oli ja vakipaikalla, ei ne kerenny.

Me jouduttiin aina varalla olevat rahastajat siivoomaan: peseen ikkunoita ja kaikkea. Se oli semmonen välikomennus varalla oleville rahastajille. Meitä täyty olla varalla jos joku sairastu, niin täyty saada joku. No ei aina sairastunu, ja meitä oli siellä, niin meidät pistettiin siivoamaan. Hyvin usein kesälläkin, kun linjoja oli pois, ei tarvittu rahastajia, niin me jouduttiin tuollaisiin siivoustöihin.

Urheiluseuran jäsenet, ne on kaikki pirteitä ihmisiä, kyllä minäkin siellä olin. Me ollaan oltu millon missäkin harjottelemassa. Meillä oli venäläisiä vastaan, Petroskoin liikennelaitosta vastaan, lentopallopelejä ja turkulaisia ja helsinkiläisiä vastaan. Meillähän oli hirveen kovat taistelut – venäläisille me ei voitu mitään. Meillä oli kauan siinä maljassa, meillä oli Tampereen liikennelaitoksen nimi siinä pitkään. Sitten kun rahastajat rupes menemään naimisiin, niin eihän ne kerinnyt, ensimmäisenä vuotena ainakaan, pelaamaan, niin meillä alkoi mennä huonommin. Yhdellä pisteellä hävittiin kultamitali lentokonetehtaan tytöille tukisarjoissa.

Sampolassa oli aina oikein suuret joulujuhlat, mutta meillä oli sitten sellaisia pikkujoulujuhlia, missä oli semmonen oma kinkku sitten, kun meitä oli ryhmittäin, oli kakkos-, kolmos- ja ykkösryhmä, niin ryhmät piti sitten omat juhlansa.

Joulupäivänjuhla oli Sampolassa. Juhlat oli joulupäivänä, kun sillon kaikki pääsi, kun autot ei liikkunut. Autot kulki kaikkina muina päivinä, juhannuspäivänäkin, sillon tosin lopetti kulkemisen kello 16. Minäkin tulin maalta joskus semmonenkin joulupäivä, kun oli hirvittävä vesisade: Kun mää menin tädilleni Juupajoelle, ja mentiin aattoiltana saunaan, niin vettä tuli kuin saavista kaataen. Joulupäivänä sitten tädin mies lähti moottoripyörällä tuomaan mua asemalle, että mä kerkiäisin niihin juhliin. Mulla oli kumisaappaat, kun se kura lensi siinä moottoripyörällä, mutta kaikki oli ihan kuraset kun pääsin tänne kotio. Se oli ihmeellinen joulu. Se oli joskus sillon 50-luvulla.

Liikennelaitoksella oli oma orkesteri. Tanssit oli tärkeet. Sitten siellä esitettiin ohjelmaa – meillä oli huvitoimikunta, järjestettiin ohjelmaa noihin juhliin. Siellä oli kaikenlaisia: miehet oli naisiksi pukeutuneita. Perheet oli juhlissa mukana. Niissä oli yleensä paljon väkeä. Olin mää niissä aina mukana.

Matkustajat sen piristyksen anto, että aina sattu ja tapahtu jotain. Sen takia se ehkä kiinnostikin niin, kun ne oli niin mielenkiintoista ne päivät siellä.

Kyllä siellä sattu. Yhtä juttua olen nauranut. Kun yksi rouva tuli autoon – mä oli ykkösellä hommissa – hänellä oli semmoinen venäläinen ruusuhuivi, valkoinen ja punaisia kukkia, ja pyysi sitten, että hän jää Rantaperkiössä poies. Mää katsoin sitten aina jotain, että takki oli eri värinen tai jotain, enhän mää muuten ihmisiä tuntenut, että jaa ruusuhuivi jää Rantaperkiössä pois. Tulitiin Rantaperkiöön ja katsoin että ruusuhuivi nousi ja meni sinne etuovelle. Ja mää koitin kovasti nyökätä, mutta se vaan näytti niin kovin ynseeltä. Että johan se on kumma, kun pyysi sanoon, ja minä nyt koitan nyökätä, eikä mitään. No, se meni pois. No auto meni eteenpäin ja tultiin sinne lentokonetehtaalle, niin sieltä nousee ruusuhuivi ja kysyy: joko me pian ollaan Rantaperkiössä? Minä sanoin: yksi ruusuhuivi meni jo! Sitten mää vasta huomasin. Rouva käveli siihen ja sattu olemaan huumorintajuinen ihminen, ja me naurettiin yhdessä kaikki ihmiset. Mää kerroin tosiaan, että ihan saman näköinen huivi meni pois. Tullessa sitten jätin hänet pois. Kyllä meitä nauratti.

Johdinautoon jos yhteen tulee vika, kaikki pysähtyy. Ja se joka lähtee ekana, ja minäkin jouduin aika usein lähtemään ensimmäisenä linjalle – niin se saattoi olla tunninkin pois linjalta kaikki autot – niin siinä kyllä kuuli kunniansa. Sehän oli sen syy, ensimmäisen rahastajan. Minä kyllä kuuntelin, mutta kerran sitten sanoin, että – minkä takia ja missäs oot ollut ne tivas ja sanoo ronskisti – ja mää sanoin kerran sitten että Virtanen meni kahville. Herran jestas, sitä kun ei olis ollenkaan saanu semmosta sanoa, hyvänen aika. Kyllä siinä oli monta kertaa, että jos oli minuutin tai pari myöhässä, niin se oli jotain hirveetä. Kyllä siellä semmosia tilanteita oli vuosien varrella, mutta enimmäkseen mukavia.

Varsinkin koululaisille piti pitää kuria, kyllä minä niiden kanssa pärjäsin. Esimerkiksi Rantaperkiössä on koulu ja sieltä tuli sitten – oli aina ihan mustanaan pysäkki, kun sieltä tultiin kaupunkiin päin – niitä oppilaita. Niillä oli sitten sellainen tapa, että ne olis kaikki halunnut tulla yhtä aikaa kun niille avas oven – oli niin ettei kukaan päässy. Mää sanoin sitten, että on mukavaa kun tuutte, että kivan näköstä, kun tuutte kaikki yhtä aikaa tänne autoon. No niitä rupes sitten kauheesti naurattaan, ja niitä rupes sitten tuleen yksitellen autoon, niin pääsi sitten. Niitten kanssa täyty pistää leikiksi. Monetkin niitten kanssa rupes riitelemään, mutta mitä niitten matkustajien kanssa riitelemään. Kyllä ne osaa sanoa jos niille rupee jotain sanomaan. En mää riidelly heidän kanssa.

Tuli vaan, että kosittiin kauhean usein, kun iltasin ne tuli – humalaiset. Minä aina myöntelin, en mä koskaan ruvennut niiden kanssa väittelemään. Ne tuli istuun siihen, ja mää tiesin sen, että kyllä ne lopulta kosiikin sitten. Kyllä sieltä niin paljon hauskoja muistoja on.

Rahastajan työ oli niin mielenkiintoista. Siinä ei ollu samanlaista päivää, ei yhtä kierrosta ollu samanlaista. Se viehätti ja ihmisten kanssa oleminen. Mä tulin hirveen hyvin ihmisten kanssa toimeen. Kun vieläkin – mä oon 36 vuotta ollut eläkkeellä – niin vieläkin ne tervehtii ja kyselee kuulumisia, ja sehän nostaa mun rintaani, kun mä oon entinen rahastaja ja ne tuntee mun vielä. Kyllä siinä tuli paljon tuttuja.

Mää oon semmonen, että kun mää otan jostain kuvaa, niin mää nään sen kuvan valmiina. Mä en osaa sanoa, miten mää sen nään, mutta näen kumminkin.

Sanotaan, ettei sitä valokuvien ottoo koskaan opi niin hyvin. Mää tiedän sen ittestäni, saa sanoa, kun mä olen parikymppisestä ottanut kuvia valtavasti. Siihenkin aikaan kun mä töissä kävin, niin työt kärsi siitä kun mulla oli niin paljon tilauksia. Mä oon tuhansia ja tuhansia kuvia ottanut. Kaikki juhlat häistä hautajaisiin ja ristiäisiin ja syntymäpäiviin – kaikki mahdolliset kekkerit. Mä sain nimittäin koulutuksen sellaiselta entiseltä sanomalehtikuvaajalta, ja hän oli hirveän ankara opettaja ja aina moitti mun kuviani.

Mulla oli yhteen aikaan aina kamera mukana. Kuusikohan kameraa oon käyttänyt elämäni aikana – siis loppuun. Minä olen monta lasta sillai että olen ristiäiset kuvannu, sitten ensimmäisiä koulukuvia, ja sitten rippikuvat, sitten hääkuvat ja sitten niitten lasten syntymät. Mää sitä Kaukista autoin paljon, kun se vaikka otti niiden koululaisten kuvia, ja Kunta ja me –lehteen kuvasin paljon. Ne aina soitti mulle, että käys ny kuvaamassa. Ja mää sen Kaukisen kanssa kävin kouluillakin kuvaamassa. Voi voi kyllä minä olen kuvannut paljon.

Mun kamerallahan on otettu paljon kuvia, kun mää otatin kanssa niitä mun tuttavalla. Kaukisen Jussi kävi usein kuvaamassa, sillä mä olenkin niin monissa kuvissa, kun Jussi otti. Se otti monta kertaa mun kamerallanikin. Ja sitten kun mää luottamusnaisena vein kukkalaitteita haudalle puheenjohtajan kanssa, niin Jussi juoksi – mun kamerani kanssa – eteen ja otti kuvan kun me mentiin siinä. Ja sitten toimikunnassa, kun mää olin yhdeksän vuotta toimikunnassa niin ne halus aina, että mä olen siinä kuvassa kanssa.

Sillon aikoinaan olen kehittänytkin kuvia, sillon aikoinaan kun mua opetti se Kaukinen, mutta kun tuli värikuvat en voinutkaan enää, kun olin allerginen.

Mää tykkään ottaa semmottia hetken kuvia, niin että toinen ei huomaa sitä. Nyt kun mää oon kuvannut näitä kaikenlaisia synttäreitä ja tämmösiä, niin ne on juuri sellasia tilannekuvia. Kun mää mielelläni kuljen siellä sillai, että mulla on kamera, mutta se on sillai, ettei sillä muka kuvata. Mutta mä saan sen äkkiä, ettei ne huomaa ollenkaan, että mä otan kuvan. Ne aina sanoo, että sä oot aina sen kameran kanssa.

Sylvi Nieminen s. 1929