Tampereen taidemuseo

    


 
Esineiden maailma -näyttelyn avajaispuhe
Professori Linda Nochlin, New York University,
Institute of Fine Arts
29.8.2004

 
 

Haluaisin aloittaa muutamalla alustavalla kommentilla. Ensiksikin haluan kiittää entistä oppilastani, nyttemmin elämänaikaista ystävääni Janne Siréniä kutsusta saapua Tampereelle. Janne on yksi parhaista oppilaistani. Ohjatessani hänen Gallen-Kallelaa ja suomalaista kansallista kulttuuria koskevaa väitöskirjatyötään opin erittäin paljon sekä taiteilijasta että hänen kotimaastaan. Sanoisin, että johtuen hänen syvästä kiintymyksestään Suomen historiaa ja kulttuuria kohtaan ja samalla hänen laajasta eurooppalaisen kulttuurihistorian ja kansainvälisen nykytaiteen tuntemuksestaan, Janne sopii erityisen hyvin asemaan, jossa hän voi johtaa Tampereen taidemuseota sen loistavasta menneisyydestä kohti antoisaa tulevaisuutta. Hän pystyy takaamaan museon toiminnallisen tradition säilymisen yhteisöä palvelevana laitoksena ja samalla laajentamaan museon näyttelytoiminnan raameja. Samaan hengenvetoon haluan todeta, kuinka paljon olen nauttinut aivan liian lyhyestä Suomen vierailustani ja oleskelustani Tampereella, kaupungissa, jossa voimakas teollisuus ja onnistunut kaupunkisuunnittelu kohtaavat toinen toisensa. Newyorkilaiselle kaupunkinne inhimillinen koko on todella myönteinen kokemus.

Nyt tämän päivän aiheeseeni, joka on asetelmataiteen perinne ja esineiden maailma.

Tämän mielenkiintoisen näyttelyn näkeminen muistuttaa meitä siitä, että ennen asetelmataidetta olemassa oli esineitä. Itse asiassa voitaisiin sanoa, että nykytaiteessa esineet ovat perinteiselle asetelmataiteelle sitä mitä ihmisruumis on alastonmaalauksen perinteelle: molemmissa tapauksissa nykytaide vaatii meitä keskittymään enemmän halusta syntyvään luovaan voimaan, taiteen tulkintaan ja elettyihin kokemuksiin; enemmän monipuoliseen aiheiden kirjoon aina halveksittavasta ylevään. Perinteinen asetelmamaalaus, tämä taidemuoto kokonaisuudessaan, liittyi osaksi taiteen maailmaa verrattain myöhään. Arvomaailman täytyi muuttua ennen kuin hedelmät, kukat, maljat ja vaasit saattoivat saada taideteoksen arvon. Näin täytyi tapahtua, jotta omistetuista esineistä ja aistillisista iloista saatettiin nauttia hyvinä asioina eikä siis viettelevinä paheina. Kun italialainen renessanssihumanisti Petrarca lukiessaan raamattua Mont Ventoux’in huipulla Etelä-Ranskassa nosti katseensa pyhästä kirjasta nauttiakseen ympäröivän luonnon kauneudesta, asetelmataiteen hetki oli koittanut. Ja kuitenkin esimerkiksi Sam Taylor-Woodin ihanasti animoitu asetelmateos tässä näyttelyssä muistuttaa meitä asetelmataiteen dualistisesta merkityksestä: se on maallisten ilojen ja aistillisten nautintojen ilmentymä - mehukkaat, kosketeltavat, ihanat hedelmät - ja samanaikaisesti se on muistutus kaiken kuolevaisuudesta, kaiken hetkittäisen nautinnon katoavaisuudesta. Videoteoksessa kuvattu asetelma, joka kirjaimellisesti murenee silmiemme edessä, tuo esiin asetelmataideteoksen vastakohtaisen perusluonteen: runsaus ja materialistinen läsnäolo kohtaa inhimillisen ilon hetkellisyyden. Ne jotka historian saatossa maalasivat mehevimmät, kaikista nautinnollisimmat asetelmateokset-esimerkiksi Caravaggio ja Courbet-nauttivat aika ajoin myös madonsyömien omenien, mätänevien päärynöiden ja ryppyisten persikoiden kuvaamisesta. Istuessaan vankilassa, jonne oli joutunut osallistuttuaan poliittisesti radikaaliin Pariisin kommuunin toimintaan vuonna 1871, tunnettu ranskalainen realistimaalari Courbet maalasi kuvan isosta mätäneviä hedelmiä pursuavasta maljakosta. Näin hän kuvasi omaa vangin asemaansa, Ranskan poliittista tilannetta ja arkipäiväisemmällä tasolla sitä tosiasiaa, että sellissään hän ei kovinkaan usein voinut nauttia tuoreista hedelmistä. Useat Courbet’n maanmies Manet’n asetelmamaalauksista - erityisesti hänen kuollutta jänistä, puutarhasaksien katkaisemia pioneita ja jopa hänen hienovaraisesti luonnosteltuja parsanippuja esittävät kuvansa - tarjoavat silmänruoan lisäksi meille kauneutensa välityksellä muistutuksen siitä, että elämä on lyhyt ja kauneus katoavaa.

Haluaisin nyt lyhyesti tarkastella lähemmin asetelmataiteen eri ilmentymiä muotokielen näkökulmasta. On syytä muistaa, että ennen abstraktia taidetta asetelmataide oli sekä todellisuutta matkivan kuvallisen ilmaisun että kiihkeän esteettisen mielenkiinnon keskeinen kohde. Ennen kubismia ja abstraktia taidetta asetelmamaalauksen ”merkitsemättömyys” - toisin sanoen, että sen aihe oli omena tai maljakko, eikä esimerkiksi jokin uskonnollinen tapahtuma tai ihmisen hahmo - antoi taiteilijalle mahdollisuuden keskittyä valitsemansa aiheen muotoarvoihin. Voitaisiin jopa sanoa, että asetelmataide oli abstraktia taidetta ennen abstraktin taiteen aikakautta. Katsoessani esimerkiksi Helene Schjerfbeckin loisteliaan kekseliäitä asetelmia, jotka ovat kuvituksena Esineiden maailma -näyttelyjulkaisussa, mieleeni muistuu, että yksi ainoa purppuranvärinen kukinto valkoisten terälehtien lomassa valkoisen paperin muodostamaa taustaa vasten kuvattuna voi luoda muodollisen jännitteen, joka on yhtä voimakas kuin se, jonka tunnistamme kubistisissa asetelmissa; tai, että kävelykepin voimakas diagonaaliviiva rinnastettuna harmaan hansikkaan aaltoilevaan muotoon, joka piirtyy karmiininpunaisen verhon muodostamaa taustaa vasten on puhtaasti abstraktien arvojen ilmentymä ennen sitä aikakautta, jona näistä arvoista muodostui itsenäinen aihemaailma. Kuten ranskalainen symbolistitaitelija Maurice Denis niin osuvasti neuvoi, vapaasti lainattuna, ”muista, että ennen kuin maalaus on sotahevonen, asetelma tai alaston nainen, se on värillisten pintojen järjestelmä kankaalla”. Kuvataiteen tradition suurille asetelmamaalareille, Chardinille esimerkiksi, tämä muotokielen rakenne on aina tärkeässä asemassa suhteessa itse kuvattuun esineeseen sen kaikessa runsaudessa, oli sitten kysymyksessä persikka tai posliinimaljakko, viinilasi tai tinakannu. Taiteilija puhuttelee maku- ja tuntoaistejamme samalla kun hän kiihottaa näköaistimme äärimmilleen. Tunnetuimman tai ainakin kaikista kompleksisimman 1800-luvun asetelmamaalarin, Paul Cézannen teoksissa kuvattu esine-omena, persikka, maljakko, kori tai ajoittain ihmisen pääkallo-natisee olemassaolonsa rajoilla. Hänen teoksissaan muoto ja taiteen rakenteelliset prosessit ovat etusijalla. Jopa kallot yhdessä hänen myöhäistuotantoonsa kuuluvassa teossarjassa, vaikka kuuluvatkin historialliseen memento mori -traditioon, esittäytyvät kumpuineen ja laaksoineen esteettisen nautinnon kohteina. Ajallisuus Cézannen asetelmissa ei ilmenny aihepiirin kautta, ei pääkallojen ja mätänevien hedelmien symbolikielessä, vaan tähän hetkeen porautuvien ja ajan kulkua indikoivien pensselinvetojen välityksellä. Ja tämä voimakas ajallisuuden virta piirtyy aina esiin suhteessa absoluuttiseen, anteeksiantamattoman tasaiseen pintaan muodostaen jännitteen, joka ei koskaan löydä harmoniaa ja joka ei koskaan katoa, vaan oikeastaan ruokkii sitä visuaalista kokemusta, jonka Cézannen asetelmat avaavat silmiemme eteen.

Toivon, että tämä lyhyt kuvaus asetelmataiteen kehityksestä antaa näkökulmia, joiden avulla voimme lähestyä sekä tämän näyttelyn perinteeseen nivoutuvia osioita että myös niitä rohkeita poikkeamia traditiosta, joita täällä kohtaamme. Nykymaailmassa esine, hylätyimmästä ja materialistisimmasta aina mahtavimpaan ja henkisimpään, toimii voimakkaana inspiraation lähteenä taiteilijoille, jotka ovat valmiita ottamaan riskejä, paljastamaan arkipäivän elämässä piilevän oudon ja käsittämättömän tai painimaan sen uskomattoman haasteen kanssa, jonka he kohtaavat pyrkiessään tekemään näkymättömästä näkyvää. Esineen maailma siinä muodossa, jossa se astuu esiin Tampereen taidemuseossa, tarjoaa nykykatsojalle mielenkiintoisen haasteen - aivan niin kuin se on haastanut myös menneitä sukupolvia.