Siirry sisältöön

Viikon luonnonkasvi

Ympäristösuunnittelija Lasse Kosonen valitsee kevään ja kesän kierron ajankohtaiset viikon luonnonkasvit.

Kevään ensimmäisiä - kesän viimeisiä, keto-orvokki, 19.-25.8.2016

Keto-orvokki

Kun kalliot paljastuvat jää- ja lumipeitteestä, alkavat keto-orvokitkin kukkia. Ne kukkivat sitkeästi koko kesän ja vielä ensi pakkasten kynnyksellä loka-marraskuussa voi keto-orvokissa nähdä tuoreita kukkia. Yksivuotisena kasvina se tarvitseekin pitkää kukinta-aikaa ja runsasta siementuotantoa. Kukka on monivärinen (kolmivärinen kertoo tieteellinen nimi: tricolor). Yleinen, kansanomaisten nimien ryhmä huomaa keto-orvokissa äitipuolen: äitipuolenkukka, emintimänkukka, ruotsiksi styvmorsviol). Selityksen mukaan kukan kaksi ylintä terälehteä kuvaavat orpolapsia, laitimmainen terälehtipari äidin omia lapsia ja alalehti äidin leveää takamusta. Kukan keskellä on puurokuppi, jossa on keltainen voisilmä. Muitakin selityksiä on. Elias Lönnrot joka tapauksessa antoi orvokki-nimen, ja sen kantasana on orpo. Eräänlainen orvonkukka siis.

Keto-orvokki on Etelä-Suomessa paljolti kalliokasvi. Jäkäläisillä kalliokedoilla se voi muodostaa mattomaisia ja värikkäitä kasvustoja. Sisämaassakin kallioesiintymiä on, mutta usein sen tapaa myös peltomailla, niityillä ja metsänreunoilla. Peltomaiden keto-orvokit ovat usein isokukkaisempia kuin kallioketojen orvokit. Kukan koko ja väri vaihtelevat kuitenkin suuresti kosteustilanteen ja vuodenajan mukaan. Puutarhamyymälöissä myytävät isokukkaiset tarhaorvokit ovat keto-orvokista jalostettuja risteymiä. Niitä onkin nykyisin kaupan mitä mielikuvituksellisimpina värisekoituksina.

Rantojen pallopäät, 12.-17.8.2016

Röyhyvihvilä

Liejuisten rantojen viivalla tai ojine pientareilla näkee loppukesällä metrin mittaisin heinämäisiä, mutta jäykkiä vihreitä varsia joiden latvaosassa on tiivis pallomainen keräymä ruskeita kukkia. Itse kasvi on kuin tiheä tupas.Yksittäinen kukka on vaatimaton, mutta kun niitä on yhdessä "pallossa" kymmeniä, ne ovat oikeastaan aika viehättäviä. Kyse on vihvilöiden suvusta ja lajeista röyhyvihvilä tai keräpäävihvilä.

Röyhyvihvilän kukintopallo on harsumpi, varsi on tuoreena sileä, kiiltävä ja varren tyvitupet ovat ruskeat. Kukat ovat tuulipölytteisiä ja mahdollisesti hyönteispölytteisiä. Lajia on melkein koko pohjoisessa lauhkeassa vyöhykkeessä ja laajalti Pohjois-Euroopassa. Suomessa laji on yleinen etelässä ja Keski-Suomessa, ja pohjoisimpana se tunnetaan Kainuusta. Suomessa röyhyvihvilää tapaa erityisesti pellon ojista, savikaivannoista ja kosteilta rantaniityiltä. Se tuottaa runsaasti siemeniä ja pystyy nopeasti valtaamaan uusia sopivia paikkoja. Sanottavaa hyötykäyttöä sillä ei ole, mitä nyt karja saattaa sitä jonkin verran laiduntaa.

Säderusokki on rantojen takertuva kulkuri, 5.-11.8.2016

Säderusokki

Rantamaisemia värittävät loppukesällä eri rusokkilajit. Tummarusokki, nuokkurusokki ja säderusokki ovat yksivuotisia kasveja, jotka pääsevät kukkaan vasta heinä-elokuussa. Säderusokki ja tummarusokki muistuttavat hyvin paljon toisiaan, mutta säderusokin lehdet ovat vaaleamman kellanvihreät ja varsi selvästi vihreä. Lisäksi kehdon aluslehdet ovat mykerön ympärille asettuneet "terälehtimäisesti" kiehkuraan, tästä nimikin säderusokki. Rusokkien hedelmykset ovat tunnusomaiset, niissä on kaksi-neljä otamaista piikkiä, säderusokilla kaksi. Näillä rusokit tarrautuvat helposti eläinten karvaturkkiin tai vaikkapa rusokkikasvustossa kahlaavan ihmisen farkkuihin.

Säderusokki on selvemmin rantakasvi ja viihtyy usein rantaviivan liejukossa tai jopa rantavedessä yhdessä myrkkykeison, keiholehden ja ratamosarpion kanssa. Joskus sitä voi nähdä hyvinkin runsaana, mutta muutama vuosi myöhemmin se voi olla lähes täysin kadonnut. Sen oikullinen kasvaminen on huomattu jo kauan, ja sen on todettu olevan yhteydessä lämpimiin kesiin. Lämpiminä ja kuivina kesinä, jolloin vesien pinta alenee ja rannat paljastuvat, se saa kasvutilaa ja kukkii hyvinkin runsaana, mutta villeinä kesinä se pysyy poissa. Säderusokin levinneisyys on itäpainotteinen. Esim. Norjasta se puuttuu kokonaan. Suomessa se sentään on laajalti yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, vaikka puuttuukin esim. Ahvenanmaalta.

Vedestä nousee kasvi – ratamosarpio, 29.7.–4.8.2016

Valokuva: Alisma

Kesä-elokuussa näkee usein matalassa vedessä tai rannoilla kasvavan isolehtistä kasvia, jonka lehdet muistuttavat hieman ratamon lehtiä. Kukkavana on pysty, jäykkä ja monikukkainen huiskilo, jonka yksittäiset kukat kestävät vain puoli päivää. Kukkavarsi saattaa nousta jopa metrin korkeuteen. Kukassa on kolme valkoista terälehteä ja ne varisevat pian pois. Uusia kukkia sen sijaan kehittyy koko ajan lisää. Yhdestä kukasta kehittyy kärpästen ja muiden kaksisiipisten aiheuttaman pölytyksen ansiosta parikymmentä siementä, jotka kelluvat hyvin ja hakeutuvat veden mukana uusille kasvupaikoille.

Ratamosarpio suosii liejuisia rantoja ja sietää hyvin jätevesienkin vaikutusta. Suolaista vettä se sen sijaan ei lainkaan siedä. Pirkanmaalla ratamosarpio kasvaa yleisenä sekä pikkuvesien että isompien järvien rantaviivan läheisyydessä, jos sopiva liejukko sattuu kohdalle. Hiekkarannoilla se ei kasva.

Laiduntaminen auttaa sarpiota leviämään, ilmeisesti siten, että se pitää muut kilpailijakasvit loitolla.


Lietetatar - lieterantojen uhanalainen, 22. - 28.7.2016

Viikon luonnonkasvi: lietetatar

Muutamassa paikassa Teiskossa ja Aitolahdessa kasvaa kansainvälinen, kiintoisa ja erittäin uhanalainen laji, lietetatar. Kansainvälinen siksi, että se on alun perin Suomesta tieteelle kuvattu: professori Harald Lindberg kuvasi lajin tieteelle uutena vuonna 1900 Porvoon Määristä kerättyjen näytteiden perusteella.

Lietetatar muistuttaa suuresti yleistä katkeratatarta, mutta on selvemmin vesikasvi ja lehdet ovat miedonmakuiset. Laji on yksivuotinen, rentovartinen. Kukinto on vaatimaton kapea, lehdekäs tähkä. Varsi on usein punertava, ja siksi laaja lietetatarkasvusto antaa rantalietteen maisemalle kauniin punertavan sävyn.

Nimensä mukaisesti laji kasvaa lietteisillä rannoilla, usein silkassa vedessä. Tällaisen rannan umpeutuessa muun kasvillisuuden vallatessa sen katoaa lietetatar. Se ei pysty pitämään puoliaan tihenevässä kasvipeitteessä. Liejuun voi kuitenkin hautautua siemeniä ja ne pysyvät itämiskykyisenä vuosia. Jos lietettä myllätään, saattaa lietetatar saada jälleen mahdollisuuden levitä uusiksi lietetatarsukupolviksi.


Nurmilauha - lapsuuden kukko vai kana? 15. - 21.7.2016

Viikon luonnonkasvi: nurmilauha

Niinhän sitä lapsena arvuuteltiin... Kesäisellä heinäniityllä juostiin ja napattiin sormien väliin heinän röyhyä ja vedettiin, ja jos sormien väliin jäi pitkä kimppu röyhyä, se oli kukko, ja jos matala, se oli kana... Tuskinpa kukaan tiesi mistä kasvista tarkalleen oli kyse; heinä kuin heinä. Nurmilauha oli kuitenkin heinän virallinen nimi.

Nurmilauhalla on metrin korkuinen korsi, jonka päässä heiluu kiiltävätähkyläinen ilmava röyhy. Se on aluksi heleänvihreä, mutta muuttuu kasvukauden edistyessä oljenkeltaiseksi. Harvoin siitä tapaa myös vaaleaa keltatähkyläistä muotoa. Sen tieteellinen nimi "cespitosa" tarkoittaa mätästävää ja niinpä runsasmättäisellä nurmilauhaniityllä on vaikea kävellä kompastumatta tiiviisiin lauhamättäisiin.

Nurmilauha on niittyjemme perusheiniä ja kasvaa monenlaisilla avoimilla paikoilla, mutta toki tulee myös metsiin, jossa se saattaa muodostaa hieman epätyypillisen näköisiä "varjomuotoja". Lampaat laiduntavat nurmilauhaa mielellään. Nurmilauha kasvaa yleisenä koko Suomessa ja laajalti Euroopassa. Pohjois-Amerikkaan se on saapunut tulokaskasvina.


Komeakukkaisin kello - kurjenkello, 8. - 14.7.2016

Kuva: kurjenkello

Lähes kaikki kellokukkalajimme ovat saanet nimensä jonkun eläimen mukaan, on kissan- ja harakankelloa, peuran- ja hirvenkelloa. On siis kurjenkellokin, joka on kaikkein isokukkaisin. Se voi olla kuvasta äkkipäätä vaikea erottaa kissankellosta, koska kukat ovat kovin samanväriset ja -näköiset. Luonnossa ei ole vaikeutta, kurjenkello on selvästi isokukkaisempi ja kukka on hieman avoimempi. Myös itse kasvi kasvaa runsaat puolet korkeammaksi. Kaiken kaikkiaan se on hyvin tyylikäs näky, ja sitä on käytetty paljon koristekasvina. Myös valkokukkaista muotoa näkee sekä jalosteena että harvinaisena luonnosta. Kurjenkellon tieteellinen lajinimi "persicifolia" viittaa lehtien samankaltaisuuteen persikan lehtien kanssa.

Sen kasvupaikkoja ovat lämpimät rinteet, niityt ja lehtomäet. Jonkin verran se näyttää hyötyvän ihmisen vaikutuksesta ja siksi se on mieltynytkin tien pientareisiin. Sitä on yleisesti vain Etelä- ja Keski-Suomessa. Tampereella se on vielä ihan yleinen, mutta loppuu jo Kuopioon asti mentäessä. Tosin erillinen kasvupaikka tunnetaan Kemin alueelta.


Tulisoihtu, tupakkakukka, 1.-7.7.2016

Ukontulikukka

Ryhmä kukkivia ukontulikukkia on vaikuttava näky. Jäykkävartinen, jopa kaksimetrinen verso pehmeäkarvaisine lehtineen ja verson päässä tähkämäinen kukinto keltaisine asteittain kehittyvine kukkineen. Kukinta kestää pitkään, jopa kuukauden, vaikka yksi kukka kestää vain muutaman päivän. Mutta kun kukkia on kymmeniä ja ne puhkeavat kukkaan eri aikaan, riittää kukintaa ihailtavaksi pitkään. Kukittuaan kasvi kuolee, vaikka jäykkä varsi säilyykin kuivana yleensä talven yli, talventörröttäjänä. Kehitys on kaksivuotinen. Ensimmäisenä kesänä se tekee ison lehtiruusukkeen ja vasta toisena kukkavarren.

Ukontulikukkia löytää kuivilta paikoilta melko yleisenä. Harvinaisia ovat silti satojen versojen esiintymät. Puutarhaankin sitä mielellään siirretään, ja on veikeää huomata kuinka se aina vaihtaa paikkaa, yhtenä kesänä tuossa kiviaidan vieressä, seuraavana se kukoistaa saunan takana. Alun perin ukontulikukka on vanha kasvi, muinais- ja keskiaikaisten linnojen ympäristöissä se viihtyi kasvoi ja kukoisti. Kuivanutta versoa käytettiin soihtuna valaisemaan tienoota, koska tervalla valeltu kuiva soihtu paloin pitkään. Muutakin hyötykäyttöä on ollut: sen rikottuja siemeniä on käytetty huumaamaan kaloja, ja kukkia sekä lehtiä on käytetty rohdokseksi yskään ja munuaistautiin. On sitä kutsuttu myös tupakkakukaksi ja vanhan piian tupakaksi, vaikka tupakan käyttöä sillä ei ole tunnettu.


Noidanlukko avaa kaikki lukot, 24.6. - 30.6.2016

Kuva: noidanlukko

Noidanlukkoja on Suomessa 6 lajia. Kaikki ne ovat suhteellisen harvinaisia; ketonoidanlukko yleisin, mutta sitäkin näkee nykyään perin harvoin. Noidanlukot pistävät professoritkin polvilleen, sillä useimmat niistä ovat vain 5 - 10 cm korkeita. Ketojen ja niittyjen umpeutuminen laidunnuksen loppuessa on hävittänyt ne monin paikoin ja noidanlukkolajin tapaaminen on aina ilmestys. Ketonoidanlukkoja tavataan edelleen muutamin paikoin Tampereellakin ja ahonoidanlukollakin on pari kasvupaikkaa. Yhden kasvupaikan varassa on vähäpätöinen saunionoidanlukko, joka esitellään kuvassa.

Noidanlukot ovat itiökasveja, niinpä niiden 1 - 2 lehden välistä nouseva tähkämäinen "kukinto" on itse asiassa itiötähkä. Lehti on omaperäisellä tavalla liuskoittunut ja esimerkiksi ketonoidanlukon lehti muistuttaa vanhanaikaista avaimen kääntölehteä; osaliuskat ovat puolikuun muotoiset, josta lajin tieteellinen lajinimi, "lunaria" aiheutuu. Vanha kansa uskoikin, että kuutamolla poimitulla noidanlukolla oli maagisia voimia ja sillä kyettiin avaamaan kaikki lukot.

Saunionoidanlukko on viime vuosiin asti kasvanut ainoalla kasvupaikallaan Tampereen Aakkulassa, pihapiirin reunassa. Samassa paikassa on kasvanut myös ketonoidanlukkoa. Tyypillistä onkin löytää kahta, jopa neljää noidanlukkolajia kasvamasta samalta ketolaikulta. Tällaiset ketolaikut ovat ilman muuta tarkan suojelun arvoisia.


Lehtokielo 17.-23.6.2016

Kuva: lehtokielo

Lehtokielo kukkii nyt. Sen kukat muistuttavat paljon kalliokielon kukkia, mutta tuoksuttomia kellanvalkeita kukkia on samassa nipussa 3-5, kun taas kalliokielolla vain 1-2. Myöhemmin siihen kehittyvät mustansiniset myrkylliset marjat. Lehtokielo on myös kalliokieloa kookkaampi ja varsi on liereä (kalliokielolla särmikäs). Nämä kaksi lajia myös risteytyvät ja risteytystä, tarhakalliokieloa, käytetään paljon puutarhakasvina. Se kasvaakin kookkaammaksi kuin kumpikaan kantalajeista. Lehtokielon kasvupaikat poikkeavat myös kalliokielon vastaavista: lehtokielo kelpuuttaa kasvialustakseen multavan lehtomaan, kun taas kalliokielo kasvaa kuivalla alustalla.

Kalliokielo on yleinen Pirkanmaallakin, kun taas lehtokielon kasvupaikkoja tunnetaan koko Pirkanmaallakin vain muutamia, kaikki Nokian-Pirkkalan alueella. Kun katsoo esiintymiskarttaa, on helppo uskoa, että ne ovat joskus olleet yhtenäistä esiintymää, siksi lähekkäisiä kasvupaikat ovat. Tampereen maille osuu kasvupaikoista vain yksi, sekin Nokian puolella, Nokian Pitkäniemen Hevoshaassa, jossa suppea, sadan verson esiintymä kasvaa rehevässä lehdossa. Aluetta on kaavailtu luonnonsuojelualueeksi. Ylimalkaan lehtokielo on eteläinen kasvi ja yleinen se on vain Ahvenanmaalla.


Raatteen tie on märkä, 10. - 16.6.2016

Raate

Kesäkuun alussa raate kukkii ja koko ranta peittyy kukkamereen…valkoisia, hieman punertavan sävyisiä kukkia sadoin ja tuhansin…Kukkaverson vieressä nostaa päätään kuin isoa kolmilehdykkäistä apilaa muistuttava lehti. Raate kelluu silkassa vedessä hohkaisen juurakkonsa varassa. Usein raatteita näkee veden pinnalla valtavina lauttoina, jotka kukkivat samanaikaisesti. Näky on mykistävä.

Kun katsoo kukkaa tarkemmin huomaa mielenkiintoisen seikan: kukkia on kahdenlaisia, toisista kukista emin vartalo työntyy pitemmälle ja toisista kukista heteet työntyvät selvästi pidemmälle kuin emin vartalo. Pölytys onnistuu vain erilaisten kukkien kesken. Pölyttäjinä toimivat erilaiset pistiäiset. Kukka on auki sateella ja tuulella sekä yöllä. Kukkaa suojaamaan onkin kehittynyt teriön keskelle valkoisia hapsikarvoja. Siementuotanto vaihtelee suuresti, mutta toisaalta siemenet säilyvät hyvin vuosisatoja paksussa turpeessa. Raate on yleinen koko maassa mutta silti varsin vähän tunnettu. Sen kasvupaikat ovat niin märkiä, ettei sellaisia tule välttämättä kolutuksi. Hyötykasvi se ei varsinaisesti ole, vaikka onhan siitäkin hyötynsä kun saa katsella kauniskukkaista kasvia.


Lähteikköjen ristikukkainen - purolitukka, 3. - 9.6. 2016

Purolitukka

Kun valkoisenaan kukkivan purolitukan huomaa, voi myös epäillä maaperässä lähteisyyttä. Aina ei maastossa näy selvää lähdettä, vaan toisinaan pohjavesi vain tihkuu maan pintaan. Tällöin puhutaankin tihkupinnasta. Neljä terälehteä osoittaa purolitukan ristikukkaiseksi, siis kaalin ja retikan sukulaiseksi. Teriö on puhtaanvalkoinen, kun taas lähisukulaisella luhtalitukalla on kukassa usein sinertävää ja punertavaa sävyä. Toinen yksityiskohta, mistä nämä kaksi toisiaan suuresti muistuttavaa kosteikkolajia erottaa toisistaan, on lehtien muoto; purolitukan lehden päätölehdykkä on isokokoinen ja erimuotoinen kuin sivulehdykät; luhtalitukalla taas kaikki lehdykät ovat samanmuotoisia ja pienempiä.

Purolitukka on Tampereen seudulla vielä yleinen ja runsas, mutta silti se on eteläinen ja levinneisyysalue ulottuu Kuopion seudulle asti; pohjoisesta se puuttuu kokonaan. Sen lehdet ovat karvaan makuiset, josta on osoituksena myös sen tieteellinen lajinimi "amara", joka tarkoittaa karvaanmakuista. Salaattikasviksi siitä ei siis ole. Koristeellinen se toki on ja värittää mukavasti lähteikköpintoja ja säilyy pitkään käsitellyssäkin ja kuivuneessakin maaperässä.


Tesmayrtti, lehtomaan pieni ja vaatimaton, 27.5. - 2.6.2016

Tesmayrtti

Sukunsa Adoxa ainoa laji on tesmayrtti. Sen lajinimi "moschatellina" viittaa myskintuoksuiseen versoon, mutta tuoksu on tässä tapauksessa "hajuasia" ja toiset pitävät sitä enemmänkin omenantuoksuisena. Tesmayrtti on varjoisten, kosteiden ja multavien lehtojen kasvi. Se on peräti vähäpätöisen näköinen, vain kymmenisen senttiä korkea ja kukat ovat kellanvihreät, todella vaatimattomat, hauskana kukintosykerönä. Moniliuskaiset lehdet sen sijaan näyttävät hauskoilta, ja kun se kasvaa usein isoina mattomaisina kasvustoina, on se suorastaan viehättävän näköinen.

Harmi kyllä Tampereelta sitä ei enää oikein tahdo löytää vaikka sitä oli aiemmin runsaastikin Vuohenojan rantatörmissä. Vihiojan rantalehdossa se näyttää sentään säilyneen. Kangasalla sitä kasvaa jo enemmän. Tesmayrttiä kasvaa pääasiassa etelä- Suomen lehdoissa. mutta laikuittaisesti sitä kasvaa aina Koillis-Lappiin asti. Vähälukuinen se on kaikkialla vaikka voikin olla paikallisesti runsas.


Tampereelta kadonnut ja uudestaan tullut - luhtaorvokki, 20.5. - 26.5.2016

Kuva: luhtaorvokki

Vuonna 1974 Leinolan asuntoalueen laajetessa hävitettiin Tampereelta harvinaisen luhtaorvokin esiintymispaikka - se yksinkertaisesti jäi talojen alle. Tuohon aikaan luonnon monimuotoisuuden arvoa ymmärrettiin todella huonosti. Näitä orvokeita toki siirrettiin moniin pihoihin ja eri paikkakunnille, mutta vähitellen ne ovat sijaiskasvupaikoistakin hävinneet. Oulun yliopistossa sentään on säilynyt alkuperäistä leinolalaista luhtaorvokkikantaa.

Luhtaorvokilla on Suomessa vain kymmenkunta kasvupaikkaa. Näistä laajin on Hangossa. Tamperetta lähin on Sastamalassa, lähellä Karkun asemaa - tunnettu jo 1800-luvulta. Tästäkin syystä päätettiin v. 2014 kokeilla lajin uudelleen tuottamista Tampereelle - olletikin kun orvokki on Tampereen tunnuskasvi. Oulussa kasvatettujen kasvien siemeniä toimitettiin Helsinkiin ja niistä kasvatettiin potria taimia. Tampereelle Iidesjärven lähiympäristöön, kosteapohjaiseen, tulvavesien ylläpitämään tervaleppämetsään niitä istutettiin parikymmentä tainta ja ne ovat kotiutuneet niin, että tällä hetkellä ne kukkivat violetin sinisin kukin. Leviämistä ei ole vielä olennaisesti tapahtunut, mutta jos paikka saa olla rauhassa, ne voivat levitä lähiympäristöön ja Tampere saa ikään kuin Oulun terveisinä täältä kadonneen kasvilajin.


Kosteikon kultainen kukkija - rentukka, 13.-19.5.2016

Rentukka

Keväällä näkee paljon keltakukkaisia: leskenlehti, voikukka, keltavuokko, kevätlinnunsilmä, kanankaali…..Ja joukkoon liittyy myös rentukka, kosteikkojen tuttu runsaskukkainen. Sen kukkameri suoraan ryöppyää esiin puronvarsilta ja järvenrantaluhdista. Kukkanuput valmistuvat jo syksyllä, jotta ne ovat varhain keväällä jo valmiit aukeamaan. Ihan vuokkojen aikaisuuteen se ei kykene, koska rantavedet lämpiävät kuivia maita myöhemmin. Kukkien kehälehdet karisevat melko nopeasti, jo parissa viikossa. Sen lehdet ovat pyöreähköt, tummanvihreät ja kiiltävät. Kauneudestaan huolimatta rentukka ei käy koristekasviksi paitsi vesiaiheisissa puutarhoissa. Kukkapenkissä se kuivahtaa armotta. Koristekasvina viljellään toisinaan kerrannaiskukkaista pallorentukkaa.

Kehityksellisesti rentukka on vanha kasvi; se on levinnyt kaikkialle pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeille ja viileille alueille. Kasvaapa sitä Australiassa ja Etelä-Amerikassakin. Suomessakin se on levinnyt koko maahan. Itse asiassa meillä on ainakin kahdenlaista rentukkaa, rantarentukan lisäksi Kainuun ja Lapin puroissa kasvaa hento ja pienikukkainen uposrentukka, jota ei lasketa omaksi lajikseen. Sen kukat ovat vaaleamman keltaiset. Tunturipuroissa kasvava pieni rentukka on mahdollisesti oma muotonsa, mutta sitä ei ole tutkittu riittävästi.


Voikukkia on viisisataa lajia, 6.-12.5.2016

Voikukka

Yllättikö? Voikukka kuin voikukka, eikös ne ole samaa lajia kaikki tyynni? Vaan eivätpä ole. Suomesta tunnetaan n. 500 voikukkalajia, joiden erot toisistaan ovat hyvin vähäiset; määrityksen kannalta tärkeitä ovat mykerön (kukan) koko, värisävy ja leveys, siitepölyn puute tai läsnäolo, kehtosuomujen asento ja siemenen rakenne ja muoto.

Tavalliselle luonnonihailijalle voikukka on vain voikukka, Taraxacum officinale, kevään kultainen kukkija, joka myöhemmin pöllyttelee siemenhaiveniaan tuulen mukana suuntaan ja toiseen. Brittilapsi kyselee toiselta: What"s the time? Ja toinen vastaa puhaltamalla voikukan höytyviä tuuleen. Kolmella puhalluksella kaikki höytyvät ovat ilmassa: It"s a three a clock, tulee vastaukseksi. Puutarhaihmisille voikukka on taas pitkäjuurinen riesa, jota jatkuvasti saa nyhtää irti. Ja jos palanenkin juurta jää maan sisään se aloittaa uudelleen kasvamisen. Kun varren katkaisee, kihoaa katkaisupintaan tahmeaa, valkoista maitiaisnestettä. Onhan voikukista hyötyäkin, nuoria lehtiä on käytetty salaatissa, ja nuppuja paistettu ja käytetty kapriksen tapaan. Myös viiniä siitä on valmistettu.

Eri voikukkalajit eivät risteydy keskenään, ja siemen kehittyy ilman hedelmöitystä. Tällaista lisääntymistapaa kutsutaan apomiktiseksi. Tämän erikoisen lisääntymistavan ansiosta voikukkalajeja on kehittynyt runsaasti ja toinen toistaan samannäköisempiä. Suomessa voikukkalajien tutkimuksella on pitkät perinteet ja Suomen voikukkalajisto tunnetaankin kohtalaisesti. Samalla niityllä voi olla kymmenenkin eri lajia. Satunnainen ohikulkija saa kuitenkin tyytyä toteamaan ne vain voikukiksi.


Ruttojuuret puutarhurin ja luonnonkasvien riesa, 29.4.-6.5.2016

Japaninruttojuuri

Ruttojuuriko luonnonkasvi? No ei! Puutarha- ja lääkekasviksi niitä on Suomeen aikoinaan tuotettu. Toki Suomessa kasvaa kaksi luonnonvaraistakin ruttojuurilajia, Helsingin edustan saaressa kasvava rantaruttojuuri, joka kituuttelee siellä muutaman kymmenen yksilön voimin ja harvakseltaan Pohjois-Suomessa kasvava pohjanruttojuuri. Sen sijaan ne keväällä tarhoissa ja tienvierillä kukoistavat ruttojuuret ovat takuulla koristekasvialkuperää. Mikäli kukat ovat violetinpunaiset, kyseessä on etelänruttojuuri, mikäli kalpeankeltaiset se on japaninruttojuuri. Keväällä ne ovat suorastaan ilmestyksellisen edustavan näköiset, kun ne laajana kasvustona "putkahtavat" näkyviin muuten paljaasta maanpinnasta.

Myöhemmin kesällä niiden valtavan kokoiset lehdet hallitsevat maisemaa. Ne sopivatkin hyvin jonkun epäedustavan pihan kohdan peittämiseen. Kukkapenkkiin ei pidä istuttaa! Siinä ei kasva enää mikään muu sen jälkeen. Ja mieluusti ei naapurin rajalle ellei halua suukopua naapurin kanssa. Luontoonkin tämä valitettavasti leviää hyvin, ja sen jälkeen niiden kanssa on pääsemättömissä. Siemenestä ruttojuuret eivät lisäänny koska heteet ja emit sijaitsevat eri kasveissa ja koristekasvina on käytetty lähinnä koristeellisia hedekasveja. Aiemmin sen pahanhajuisen juuren uskottiin tepsivän ruttoon, mistä ruttojuurten nimi onkin peräisin. Tehosta tosin ei ole tietoa.


Tämän sivun lyhytosoite on www.tampere.fi/viikonluonnonkasvi