Yksi keskeinen biologian tehtäviä on selvittää, mitä lajeja maapallolla oikeastaan elää. Sen vuoksi jokaiselle lajille on annettava nimi. Eri kielissä on samalle lajille annettu eri nimiä. Esimerkiksi peippo on englanniksi Finch, saksaksi Fink ja ruotsiksi bofink. Sekaannusten välttämiseksi on jokaiselle lajille annettava yksi tieteellinen nimi, joka on sama kaikkialla. Näin eri maista olevat tiedemiehet voivat puhua varmuudella samasta lajista.

Toinen tärkeä seikka nimen annossa on, että nimellä kuvataan, mitkä lajit ovat lähisukulaisia. Esimerkiksi heinistä voidaan erottaa omaksi ryhmäkseen sarat (Carex -suku). Joskus kaksi eri lajia todetaan tarkemmassa tutkimuksessa samaksi lajiksi, jolloin niille on annettu yhteinen nimi.Näin on käynyt esimerkiksi monelle hyönteislajille, joilla on hyvin erilaisia kehitysvaiheita. Nimen anto vaatii siis huolellista perehtymistä tutkittavaan eliöön.

1700-luvulla elänyt ruotsalainen Carl von Linné loi perustan tieteellisille nimille. Nimi koostuu sukunimestä, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ja varsinaisesta lajinimestä, joka kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Esimerkiksi talitiainen on Parus major, jossa Parus tarkoittaa tiaista ja major viittaa talitiaiseen. Millään muulla lajilla ei voi olla tätä nimeä. Nimet johdetaan varsin vapaasti mm. latinan tai kreikan kielen sanoista, ja ne pyrkivät kuvaamaan jotain lajin ominaisuutta. Sana major tarkoittaa isokoista tai isompaa, koska talitiainen on suurikokoinen tiainen. Parus caeruleus on sinitiainen. Nimessä sana caeruleus tarkoittaa taivaansinistä, ja se viittaa lajin siniseen päälakeen.

Joskus laji voi saada myös tutkijan sukunimen, kuten korpivoirousku (Lactarius tuomikoskii), joka on saanut lajinimen suomalaisen tutkijan sukunimen mukaan. Carl von Linnén lempikasvi oli vanamo (Linnea borealis), jonka tieteellinen nimi viittaa Linnéhen itseensä.