Etsivä työ auttaa nuoria pienissä ja isoissa murheissa

– Jos nuori ei käy koulua, syynä siihen on joku muu kuin laiskuus, kertoo etsivän työn vastaava ohjaaja Tarja Laukkanen. – Etsivässä työssä pyritään pikku hiljaa laittamaan asiat sellaiseen järjestykseen, että koulunkäynti on mahdollista.

Etsivällä työllä on vankka pohja Tampereella. Perinteistä etsivää työtä, joka lähtee nuorten tarpeista ja omasta halusta tulla autetuksi, on tehty Tampereella kohta jo 21 vuotta. Työtä tehdään tällä hetkellä neljän työparin voimin.

Etsivä työ etsii, löytää ja auttaa nuoria heidän erilaisissa elämäntilanteissaan ja vaikeuksissa. Sitä tehdään siellä missä nuoretkin ovat: kaduilla, kouluilla, ostoskeskuksissa ja Facebookissa. Etsivässä työssä onkin koko ajan pidettävä silmät ja korvat auki, kuunneltava nuorta.

– Katutyö on ja pysyy, kertoo Laukkanen työn menetelmistä. – Mutta myös Facebook on aktiivisessa käytössä. On nuoria, jotka mieluummin esittävät kysymyksensä Facebookin yksityispuolella kuin kohtaisivat työntekijän kasvotusten.

Jos etsivän työn työntekijät eivät ole tavoittaneet nuorta eri puolilla kaupunkia tekemässään kenttätyössä, voi nuori myös tulla etsivän työn toimistolle Ylilyöntiin. Siellä yksi työpari päivystää tiistaisin ja torstaisin ja auttaa nuorta kaikenlaisten asioiden hoidossa, esimerkiksi erilaisten hakemusten täyttämisessä.

Etsivän työn keskustan työpari Riika Salmenaho ja Yrjö Kallinen tapaavat nuoria siellä missä he liikkuvat.

Nuoret kertovat itse ongelmistaan, kun he ovat siihen valmiita

Etsivässä työssä ei lasketa käyntikertoja tai tapaamisia.

– Nuorille annetaan aikuisten aikaa. Saa töpätä ja aina saa palata takaisin, me ei kiirehditä, lupaa Laukkanen.

Työntekijät tutustuvat nuoriin ja rakentavat luottamusta. Pikku hiljaa nuoret kertovat asioistaan ja ongelmistaan.

– Nuori saa itse kertoa, mikä hänellä on ongelmana. Se voi olla ihan eri kuin huolestuneiden vanhempien tai viranomaisten luulema asia, kertoo Laukkanen.

Etsivä työ perustuukin vapaaehtoisuuteen. Ketään ei pakoteta mukaan. Ei vaikka äiti tai isä soittaisi ja toivoisi, että joku menisi ja ottaisi heidän vieraalle paikkakunnalle muuttanutta lastaan niskasta kiinni ja laittaisi asiat kuntoon.

– Emme ole vanhempia emmekä poliisi vaan olemme nuoria varten, jos he tarvitsevat apua, kertoo Laukkanen.

Yksi huolenaihe kuitenkin on nuoret, jotka eivät osaa pyytää apua.

– Miten me tavoitetaan huusholleihinsa hautautuneet nuoret? pohtii Laukkanen. – Siinä on haastetta tulevaisuudelle.

Laki velvoittaa viranomaiset yhteistyöhön

Nuorisolaki muuttui vuoden 2011 alussa ja se velvoittaa paikallisia viranomaisia yhteistyöhön. Sen mukaan esimerkiksi toisen asteen oppilaitosten on luovutettava koulun keskeyttäneiden nuorten yhteystiedot etsivälle työlle, jos he arvioivat nuoren olevan tuen tarpeessa. Tätä työtä vailla opiskelu- tai työpaikkaa olevien nuorten kanssa tekee Tampereen kaupungilla yksi työpari sekä kolme työntekijää Silta-valmennuksessa, jonka kanssa kaupungilla on kumppanuussopimus.

– Lailla ei ole ollut suoranaista vaikutusta meidän toimintaan, koska olemme tavoittaneet näitä nuoria jo ennestään, kertoo Laukkanen. Yhteydenottoja on kuitenkin tullut kiitettävästi. – Viranomaisten kautta on tullut syyskuun 2011 alusta 70:n avuntarvitsijan tiedot.

Nuoret ovat kiitollisia autettavia

Nuoret ottavat hyvin apua vastaan, kun heille annetaan aikaa.

– Nuoret ovat fiksuja ja empaattisia, kun he saavat mahdollisuuden siihen. Meidän nuoret ovat sellaisia, joiden itsetunto on aika maassa. Parasta työssä onkin nähdä, kun nuoren itsetunto nousee hänen saadessaan pieniäkin onnistumisen kokemuksia, sanoo Laukkanen.

Laukkasen mielestä yhteiskunnassa on liikaa pakkoja: pakko hakea kouluun, pakko suorittaa tietty määrä opintoviikkoja, pakko tehdä sitä ja tätä tai putoaa esimerkiksi opintotuen tai toimeentulotuen piiristä pois. Hänestä nuorille pitäisi antaa vähän liekaa, koska se kuuluu nuoruuteen.

– Mistä tulee ajatus, että Suomi on täynnä nuoria, jotka haluavat jäädä kotiin makaamaan?, ihmettelee Laukkanen, joka on työskennellyt vuosia tamperelaisten nuorten parissa.

Teksti: Marika Haapala

Kuvat: Ari Järvelä