Prologi eli mitä näyttelykuvastin kertoo

'Kerro, kerro, kuvastin...' -verkkonäyttelyn juhlapuvut ja -asusteet ovat otos Nukke- ja pukumuseon pukukokoelmasta. Näyttelyyn on valittu 1880-1980-lukujen väliseltä ajalta juhlapukuja ja -asusteita, jotka mahdollisimman selkeästi kuvastavat kunkin aikakauden henkeä, muodin muuttuvaa siluettia, naisen kehityskaarta ja naiskuvaa.
Näyttelyn pääteemana on, muotifilosofisten aforismien lisäksi kunkin kauden naiskauneusihanne, joka selkeimmin kiteytyy juuri naisen muodinmukaiseen juhlapukuun.
'Kerro, kerro kuvastin...' -nimessä kaikuu sadun Lumikin äitipuolen kuvastimelleen lausumat monitulkintaiset sanat. Noissa kolmessa sanassa piilee länsimaisen sosaalisesti kilvoittelevan naisen olemuksen ydin, joka koostuu halusta saada yhteiskunnallisia etuoikeuksia, olla säteilyvoimainen ja sukupuolisesti viehättävä, voittaa kilpailijat ja viime kädessä saada kuvastimelta toivottu vastaus '...sä maassa olet kaunehin'.
Muotikin on ikuisesti tuomittu asettamaan kuvastimelleen tuon kysymyksen ja joutuu uuden muodin voittaessa vanhan muodin äitipuolen tavoin myöntämään tappionsa ja antamaan tilaa kauniimmalle 'Lumikille'.

 

Nukkekodin kynnyksellä 1888

1870- ja 1880-luku merkitsee nopeaan tahtiin vaurastuvan kaupunkiporvariston voitonmarssin aikaa. Ostovoimaisin asiakaspiiri ei ole enää köyhtyvä maalaisaatelisto, vaan menestyvä kuulalaakereilla kohti nykyaikaa kiitävä kaupunkiporvari ja hänen kaunis toinen puoliskonsa.
Uusi vauraus muokkaa porvarisnaisen henkisen ja fyysisen elämän uuteen muottiin, ja lisääntyvä ostovoima merkitsee ennen kokematonta aineellista vapautta. Rahalla voi ostaa kulutushyödykkeitä ja uusia muodinmukaisia vaatteita, mikä taas lisää naisen yhteiskunnallista arvostusta.
Yhteiskunnallinen hyväksytyksi tuleminen kasvattaa naisen ulkonaista ja sisäistä itsetuntoa, jota hän alkaa ruokkia nukkekodin pölyiset nurkat paljastavan Edisonin hehkulampun valossa syventymällä Georges Brandesin julistukseen vapautuneesta naisesta.
Pukumuodissa eletään turnyyrin (= hametta takaa kohottava tukilaite) aikakautta, joka kestää parikymmentä vuotta. Ajan henkenä on taiteellinen vapaamielisyys, joka sisustuksessa ilmenee kertaustyyleinä. Sen tärkein elementti on runsas epäsymmetrinen verhoilu poimutuksineen, nyöreineen, hapsuineen ja nappeineen. Sama linja heijastuu myös naisen juhlapuvussa, joka verhojen tavoin leikataan moneksi eri kappaleeksi, ennen kuin se ommellaan lukemattomiksi vekeiksi ja poimuiksi. Erivärisiä ja -laatuisia kankaita, silkkiä, villaa ja samettia sekoitetaan vapaamielisesti keskenään.
Korsetin avulla muokataan edelleen ihannevartalo, joka on kiinteä, vartalonmyötäinen ja hoikkavyötäröinen pyöreine povineen ja lanteineen.
Puku peilaa naisen asemaa ja kertoo, että hän vielä epäröi ottaa ratkaisevaa askelta ulos maailmaan jääden empien nukkekotinsa kynnykselle.

Julkisena vaatteena ja kantajan yhteiskunnallisen aseman peilinä hääpuku muiden juhlapukujen tavoin altistuu kunkin aikakauden muodille.
1870- ja 1880-luvulla vallitseva turnyyrityyli on sanellut vuodelta 1888 peräisin olevan hääpuvun mallin. Puku on luonnonväristä villamusliinia, ja kaulus-, edusta- ja kalvosinpitsit ovat kukkakuvioista konetyllipitsiä. Puvun yläosa on kureliivimäinen, ommeltu useista kappaleista ja 9 luulla kovitettu. Hihat on istutettu sileästi olkapäälle, ja ne ovat pitkät ja kapeat, ja pääntie on pieni ja säädyllisen peittävä. Hameosa on runsas, poimullinen, vekitetty ja epäsymmetrinen kätkien sivutaskun morsiusnenäliinaa varten. Puuvillavuorissa on nauhakuja ja nauhat turnyyritelinettä varten. Hääkenkinä on luunväriset rusettisilkkikengät.
Perinteisinä hääpuvun tunnuksina ovat vaha-appelsiininkukkaseppele, joka symboloi hedelmällisyyttä, sekä huntu, joka hääpuvun koristeeksi ilmestyi 1800-luvun alussa. Vanhoillisuudesta kertoo se, että morsiamella on vielä virsikirja ja morsiusnenäliina kukkakimpun sijasta, joka tuli muotiin 1800-luvun lopulla.
Puku on kuulunut Anna Karoliina Lindgrenille (o.s. Miettinen), joka avioitui diplomi-insinööri Carl Brynolf Lindgrenin kanssa vuonna 1888.

 

Vuoksi ja luode 1890

Suomessa eletään 1890-luvulla optimismin ja taloudellisesti vaurastuvan porvarillisuuden aikaa, mikä heijastuu ihmisten käyttäytymiseen ja elintasoon. Seuraelämä kukoistaa, ja melkeinpä joka ilta järjestetään tanssiaisia, konsertteja ja iltamia, jotka vaativat muodinmukaisen juhlapuvun.
1800-luvun porvaristytön elämän tärkeimpiä ja elämälle suuntaa-antavimpia tilaisuuksia hänen tullessaan täysikasvuiseksi ovat seurapiirin järjestämät ensitanssiaiset, joiden perinne on paikoitellen jatkunut 1950-luvulle asti. Ne merkitsevät tytön julkista astumista sosiaaliseen elämään ja avioliittomarkkinoille. Porvaristyttären toimiessa perheensä vaurauden keulakuvana ja sen sosiaalisen kilvoittelun mittana, on ensiarvoisen tärkeätä, että hänen julkinen juhlapukunsa on muodinmukainen ja sen materiaali arvokas.
1890-luvun juhlapuvun ilme on ylväs ja ryhdikäs, ja sen linja selkiytynyt turnyyripoimuista, samalla tavoin kuin ajan nainen. Juhlapuku ommellaan yhdestä materiaalista, ja mieluiten silkistä.
Korsetti ja uusi alusvaatekeksintö rintaliivit muokkaavat edelleen ihannevartalon.
Naisellisista pitseistä, nauhoista ja hihojen poimuista huolimatta nainen alkaa omaksua yhä enemmän miehen pukeutumisen ehdot, verhota itsensä kiireestä kantapäähän valmiina kohtaamaan työelämän.
Kun noususuhdanteissa porskutteleva talouselämä vaatii yhä enemmän työntekijöitä, ei ole mahdotonta, että vauras porvarisnainenkin alkaa osallistua työelämään kodin ulkopuolella.

 

 

1880-luvun Tampereella, taloudellisesti nousevassa teollisuusjohtajien, liikemiesten ja kauppiaiden kaupungissa eräs tärkeimpiä projekteja on Tampereen raatihuoneen rakentaminen, joka vihitään käyttöönsä 8. tammikuuta 1890. Näistä vihkiäisjuhlista alkaa vuosittain toistuva jo yli vuosisataa kestänyt kaupungin juhla- ja juhlapukuperinnettä ylläpitävä Tamperepäiväjuhla.
Vihkiäisjuhliin osallistuvalla 22-vuotiaalla neiti Elin Tammelanderilla on yllään 1890-luvun alun juhlapukumuotia edustava muodikkaan vihreä, mustakuvioinen kaksiosainen silkkipuku. Juhlan arvokkuudesta kielii puvun umpinaisuus ja pitkät hihat. Linja on muhkea ja kookas, ja ryhdikkyyttä lisää korkea pystykaulus ja nutturakampaus. Yläosan ryhtevyyden ja hartialinjan suoruuden takaavat rintaliivit ja korsetti sekä yläosan puuvillavuorissa olevat kymmenen luuta. Vanhoillisen naisellisuuden valtteina ovat yläosan nauhat ja hihojen pussit. Hameen neljä ja puoli metriä leveä helma on kellomainen, ja sen takaosassa kummittelee turnyyrimuodin jäänteenä leveä vyötäisiltä rypytetty kangaskaitale. Puvun kantajan vakavaraisuudesta kielii hameen vuorissa oleva merkintä 'Vyssij Sort' eli 'Parasta laatua'. Juhlapuvun asusteena Elin Tammelanderilla on musta silkkipussikko.
Puvun 'eurooppalainen' malli lienee saatu ulkomaisesta muotilehdestä, ehkä Allers Mönster Tidning, Die Modenwelt tai Der Bazaar -lehdestä.

 

 

Uusi uskallus 1908

1900-luvun alun ihmiskunta on uuden ajan kynnyksellä, jolloin tieteen ja taiteen keksinnöt antavat maailmalle uudet suhteet.
Eletään jugend-aikaa, joka huipentuu Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 ja sammuu ensimmäisen maailmansodan aattoon. Tyylin päämääränä on taiteen vapauttaminen jäljittelystä ja hengettömästä massatuotannosta. Uuden tyylin lähteet pulppuavat historiasta, keskiajan valuvalinjaisesta ja väljästä puvusta, rokokoon epäsymmetriasta ja barokin runsaudesta. Japanin taide sekä Itämaiden eksotiikka puhkeaa siinä loistoonsa, ja kansantaideperinne herättää eloon kansalliset eläin- ja kasviaiheet.
Täysjugendin ihanteet versovat naisen juhlapuvussa. Naisen vartalo alistetaan uuden luonnollisuuden nimissä luotuihin uusiin ulottuvuuksiin, jotka aikaansaadaan uudenmallisen pitkän korsetin avulla. Naisen siluetti taipuu S-kaarelle kasvinvarren tai joutsenkaulan tavoin.
Luonto tunkeutuu myös juhlapuvun väritykseen, joka mustan ja valkoisen ohella on mieluiten murrettu, sammaleenvihreä, ruskea, marjapuuronpunainen tai lilavivahteinen.
Juhlavan puvun materiaaleina ovat silkki, villa, puuvilla ja pellava. 1900-luvun ensikymmenellä pehmeästi laskeutuvat kankaat kuten tylli, sifonki, voilé ja pehmeä pitsi syrjäyttävät 1890-luvun raskaammat juhlapukukankaat. Ohuiden samansävyisten kankaiden päällekkäisyys luo jugendiltapukuun hienovaraisia värivivahteita.
Kun korsetti on pehmentynyt, nainen voi jo hengittää vapaammin ja keskittyä myös sisäisyyteensä. Raikkaan hapen tervehdyttämä nainen alkaa hiljalleen astua ulos nukkekodistaan miesten maailmaan.
Päivisin hän pukeutuu askeettiseen virkapukuun ja illan hämärtyessä viettelijättären valepukuun. Hän vääntää kehonsa ja sitä verhoavan löysästi laskeutuvan, epäsymmetrisesti leikatun juhlapukunsa loputtomaksi spiraaliksi pitkien laahusten avulla ja flirttailee toisen sukupuolen kanssa strutsinsulkaviuhkan takaa.
Kaikesta huokuu kansainvälisyys ja suvaitsevaisuus - pohjoisen joutsenenkin rinnalle hyväksytään itämaisen loistelias riikinkukko, joka ennustaa uuden koristetyylin, Art Decon tuloa.
Luonnollisen eleetön, mutta syvällisen henkevä, harkitun koristeellinen, mutta samalla vapaamuotoinen, paljastava, mutta silti verhottu - siinä vuosisadan alun monivivahteinen naisihanne.

 

 

 

 

Museon pukukokoelman juhlapukuhelmiä on monikerroksellinen silkistä, silkkishifongista, kirjotusta tyllistä ja nyplätystä pitsistä loihdittu täyspitkä, yksimittainen ja käsin kirjottu 'riikinkukkopuku', joka on valmistettu ruotsalaisessa Henri Ahlbergin muotihuoneessa Göteborgissa 1908.
Jugendtyylin tunnuksina ovat tyllin kasviaihekirjonta, yläosan riikinkukkofriisi, epäsymmetrinen leikkaus ja pitkä laahus, joka kiertyy vartalon ympärille muodostaen spiraalin. Puvun näennäisestä 'taiteellisesta' väljyydestä huolimatta sen yläosa on edelleen tiukka ja korsettimainen, tuettu 9 luulla. Lievän S-kaarenmuotoisen ihannevartalon salaisuutena on pitkä korsetti, joka työntää rintaa eteenpäin ja kapeata lantiota taaksepäin. Puvun ylösnostetussa vyötärölinjassa on aavisteltavissa uusi naiskuva.

 

 

Klassillinen ja hillitty 1910

Jugendkiemurat avaavat tien uuteen elämäntietoon ja ilmaisuun. Kehittyvä teknologia, puhelin, lennätin ja rautatie vaativat kuitenkin yhä suoraviivaisemman ja selkeämmän ilmaisun, ja näin myös jugendpuvun aaltoviivat suoristuvat ja muuttuvat klassisen kohtisuoriksi tai kiteytyvät abstraktioiksi.
Mutta mitä tapahtuu naiselle ja hänen vaellukselleen kohti tasa-arvoa? Peittyykö naisen hiljainen puolustuspuhe suurten kansanjoukkojen äänekkäiden oikeudenmukaisuusvaatimusten alle? Jääkö puhe hiljaiseksi kuiskailuksi attentaattien ja vallankumousyritysten huutojen keskellä?
Täysjugendin vapaamielinen ja oikullinen kiemura suoristuu vanhoillisen klassiseksi ja asiallisen suoraksi viivaksi. Luonto- ja kapakkaretket vähenevät, kun puku kapenee T-siluetiksi tehden vapaan liikkumisen hankalaksi. Vyötärölinja pyrkii kohti rintoja ja antaa aavistuksen uudesta äitiydestä, mikä merkitsee 'vapaaehtoista' paluuta lieden ja kehdon äärelle. Äitiyden ja uusien poikalapsien tarve onkin todellisuutta 1910-luvun Euroopassa asevarustelun ollessa täydessä käynnissä.
Hillitty käyttäytyminen kuuluu kuitenkin edelleen etikettiin ja sanelee puvun tyylin, joka on mielellään klassillinen. Vaaleat juhlapuvut korotettuine vyötärölinjoineen ja antiikin veistoksellisine poimuineen kertovat naisen kasvavasta itsetunnosta, jonka hän joutuu panemaan koetukselle ensimmäisen maailmanpalon pitkinä vuosina.

 

 

 

 

1910-luvun klassisoivaa linjaa edustaa luunvärinen duchesse-silkistä valmistettu tanssiaispuku vuodelta 1910. Yksimittaisen juhlapuvun yläosa koostuu alusliivistä, josta lähtevät puolipitkät hihat ja johon on kiinnitetty helmin ja paljetein koristeltu edusta, sekä liiviosasta, jota koristaa toispuoleinen shaalimainen tyllipitsikaulus. Ylösnostettua vyötäröä korostaa helmin ja paljetein koristeltu vyö. Hihojen suista lähtevät engageantes -tyllipitsiröyhelöt sekä tyllipitsipuolikäsineet. Puvun pienin helmin koristellun epäsymmetrisesti leikatun hameosan etupuolta koristaa silkkinauhasolmuke ja takaosaa helmin ja paljetein koristelu medaljonki, joka kokoaa kankaan löysäksi pussiksi selän alaosaan. Puku jatkuu laahuksena selkäpuolella. Asusteina ovat valkoinen strutsinsulkaviuhka ja vaaleat kirjotut silkkikengät.
Tanssiaispuku on valmistettu Ruotsissa, ja sitä on tiettävästi käytetty Ruotsin kuningatar Viktorian tanssiaisissa 1910 vaiheille.

 

 

Kohti valoa 1912

Vuosisadan alkukymmen tuo muassaan valon, ilman ja luonnollisen liikunnan ja ennen kaikkea uuden henkevyyden naisen elämään. Uusi naisihanne poimii innoitusta paitsi naisasialiikkeen opeista myös taiteellisten prerafaeliittien luomasta, naisen luonnollista anatomiaa korostavasta 'esteettisestä' puvusta.
Uusi henkevyys suosii valkeita, harsonohuita puuvillakankaita. Pitsiset, läpikuultavat ja väljästi leikatut vaatteet kätkevät alleen pehmeän korsetin, joka ei paina kylkiluita, vaan mahdollistaa naisen vapaan hengityksen ja hänen henkensä vapautumisen ja sen kasvun. Löysä vaate verhonaan nainen voi näin tutustua omaan sisäisyyteensä.
Uuden hengen kirvoittamana nainen kulkee kohti uutta oppia. Miehisen maailman hyväksyttyä naisen sielun olemassaolon se voi vähitellen hyväksyä hänet toverikseen myös ylempiin opinahjoihin.
Muoti ja luonto yhtyvät hetkeksi. Juhlat hakeutuvat ulkoilmaan, saaristohuviloille, lasikuisteille, purjehdusretkille.

 

 

 

 

Uuden pehmeämmän jugendlinjan luojana pidetään ranskalaista muotigurua Paul Poireta, joka vuoden 1910 vaiheilla hylkää kireän korsetin ja piirtää yksimittaiseen pukuunsa selkeän empirelinjan japanilaisvaikutteisine kimonohihoineen.
Haiharan pukukokoelmaan on päätynyt Pietarissa vuoden 1914 vaiheilla valmistettu puuvillabatistinen, pitsikirjontainen, läpikuultava pohjoisten kesäöiden juhlapuku, jossa toteutuu poiretmainen väljyys, kerroksellinen putkilomaisuus ja leveät kimonohihat. Puvun ylöskohotettu vyötäröä on korostettu erillisellä vyöllä, ja tukea sille antaa vuorissa oleva leveä tukikaitale.
Puku on kuulunut Burjanin suvulle, ja Tampereelle se on kulkeutunut Wilhelm Burjanin muassa.

 

 

Vastustus ja väljyys 1914

Irrottautuminen korsetin ikeestä merkitsee naiselle vapautta itsenäiseen liikkumiseen ja ajatteluun. Tämän seurauksena naisen pätemisentarve myös henkisillä aloilla kasvaa, mikä luo uuden kilpailutilanteen sukupuolien välille. Ja niin kauan kun mies ei luovu saavutetuista eduistaan työssä ja kotona, naisen vapautuminen on näennäistä. Juhlapuvun väljyys ja sen materiaalien keveys ovat kuitenkin aina merkinneet naisen keholle lepotaukoa. Nainen haluaa nyt kohdella lempeästi vuosisatoja piinattua kehoaan. Hän verhoaa itsensä väljään, suoralinjaiseen kevyttä kangasta olevaan pukuun, jonka poimut kootaan pehmeästi vöillä ja nauhoilla rinnan ja vyötärön välimaille. Kaula, ranteet ja kyynärtaipeet paljastetaan auringonsäteille. Tyyli kulkee kohti riisuttua yksinkertaisuutta.
Nainen kokeilee myös kehonsa liikkuvuutta ja avukseen hän ottaa polkupyörän ja auton, johon noustakseen hän hieman lyhentää hameensa helmoja.

 

 

 

 

Pietarista ja vuodelta 1914 peräisin olevassa puuvillabatistisessa kesäjuhlapuvussa jugendtyyli kulkee kohti funktionaalisuutta. Kaikki turha riisutaan pois, jopa kaulus häviää. Puvun harkitun koristeelliset yksityiskohdat, vyön tupsut ja hameen laajat kolmioleikkaukset kertovat puvun suunnittelijan eläneen 'ajassa' ja saaneen innoitusta länsimaiden kulttuurielämälle uutta elinvoimaa antaneen venäläisen baletin 'Schéherazaden' puvustosta. Asusteena on suuri hapsureunainen marjapuuronpunainen silkkishaali ja valkoiset mäyräkoirakorkoiset säämiskäkengät.

 

 

 

Uusi nainen 1920

1920-luvun ihminen vannoo tasa-arvon nimeen, jonka pohjana on Euroopan laaja siirtyminen parlamentaariseen demokratiaan.
20-luku on yhteiskunnallisen nousun aikaa etenkin ylä- ja keskiluokan naisen elämässä. Sota on supistanut suuria talouksia, eikä naisen tarvitse enää esittää perinnäistä rooliaan suuren palveluskunnan johtajana. Inflaatio ja sodan muut seuraukset vähentävät perheiden omaisuutta, ja monet naiset joutuvat hakeutumaan töihin. Eri ammattien ja ylempien opinahjojen ovet avautuvat yhä herkemmin lahjakkaille naisille. Myös naimisissa olevilla naisilla on käytännössä mahdollisuus vapautua entisistä vanhoillisista kotiäitirooleistaan. Uutta on syntyvyyden säännöstely ja funktionalismin julistama tarkoituksenmukaisuus kotitalouksissa.

 

 

1920-luvun demokraattiset tasa-arvoaatteet peilautuvat vuodelta 1928 peräisin olevassa hääpuvussa, joka kaavoiltaankin on 'demokraattinen' eli niin yksinkertainen, että kuka tahansa ompelukoneen omistaja pystyy sen valmistamaan. Liivittömyys, kankaan väljyys ja alaslaskettu vyöllä koristeltu vyötärö suovat liikkumavapautta, mitä edelleen lisää puoleensääreen kohonnut hameen helma. Hääpuvun malli on koruton, tarkoituksenmukainen ja puhdaslinjainen suorakaide. Luunvärinen silkkikangas, vyön rusetti ja vyötäisiltä laskeutuva puolitoistametrinen laahus liittävät sen kuitenkin perinteisen naisellisuuskäsitteen piiriin. 20-luvun morsian vetää muodinmukaisesti huntunsa otsalle ja koristelee sen vahakukista tehdyllä diadeemilla. Jaloissaan hänellä on vaaleat korkeakorkoiset jalkineet.
Hääpuku on kuulunut Esteri Lehvälle o.s. Launis (1898-1974), joka toimi tamperelaisen Ahlmannin emäntäkoulun talousopettajana.

 

 

Elämän kirjoa 1924

Venäläisen baletin esitys ja ennen kaikkea sen lavastus ja puvusto Pariisissa 1909 ravistaa hereille Euroopan 1800-luvun unettavassa jälkilämmössä uinuvat muotitaiteiljat, jotka sen innoittamina alkavat luoda itämaisen loistavaa ja häikäisevää iltapukumuotia. Tämä aistillinen ja sensuelli juhlamuoti ohuine silkkikankaineen ja välkehtivine paljetteineen ja lasihelmineen valtaa Euroopan suurkaupunkien öiset kabareet ja teatterit, joiden sisustus ja arkkitehtuuri kauden koristetyylin Art Decon vaikutuksesta syttyvät loistamaan täydessä elämän kirjossa kilpaa pukujen kanssa.
Itämaiset aiheet, mm. riikinkukko, paratiisilintu, suihkulähde ja lootuksenlehdet kummittelevat 1920-luvun iltapuvuissa, jonka paljetti- tai helmikoristeiseen pintaa tunkeutuu myös etelä-eurooppalainen aurinko sädeteemoineen. 20-luvun dekandenssin huippuja, todellisia Art Deco -helmiä on mustan ja kullan hivelevä yhteisvaikutelma, jota suosivat kabareiden yökyöpelit.

 

 

 

 

 

Kypsän ja itsetuntoisen 20-luvun naisen jugend- ja Art Deco -vaikutteisen iltapukumuodin 
klassikkoja on vuodelta 1924 peräisin oleva musta silkkishifonki-iltapuku, jonka 
läpikuultavaa pintaa koristaa metallihelmin kirjottu tyylitelty suihkulähde-lumpeenlehtiaihe. 
Pukua on käyttänyt Fanny Silanen, o.s Nyqvist. Kokonaisuutta täydentävät hapsullinen 
silkkishaali, musta hiilihelmikellohattu ja jugendkuvioinen metalli-iltalaukku.

 

 

 

 

Poika vai tyttö - vai poikatyttö? 1925

1920-luvun aikuiset leikkivät muutaman hurjan vuoden ajan unohtaakseen sodan muistot.
Juhliva 20-luvun nainen pukeutuu ohueeseen, läpinäkyvään, mieluiten silkkishifonkia olevaan mustaan ja kirjailtuun iltapukuun, joka torjuu kaikki mielikuvat mahdollisesta äitiydestä.
1920-luvun naisikauneusihanteesta on kadonnut kaikki perinteiset naiselliset elementit. Nainen näyttää keskenkasvuiselta poikatytöltä, jonka sarjakuvamaisen kaksiulotteisesta hahmosta erottuvat vain suuret, tyhjät ja hiilellä rajatut lapsensilmät.
Sotavuosien aiheuttama pitkäaikainen ero naisesta on haalistuttanut miehen mielessä väikkyvän kuvan naisesta, joka piirtyy sinne langanlaihana sotilastoverina. Miehen odotuksia vastatakseen nainen muokkaa kehonsa miehen mallin pohjalta uuteen uskoon, ja tuloksena on litteärintainen, kapealantioinen, imuketta imevä 'garçonne', jonka shinglattuja hiuksia peittää sotilaskypärän juhlamuunnos, hiilihelmikoristeinen silmille vedetty kellohattu.
Myös kehittyvällä konekulttuurilla on osuutensa naisen siluetin muovaajana, muistuttaahan nainen koristeellista teollisuusputken palasta.
Sovinnaisin Art Deco -kukkakimppuaiheisin lasihelmin koristeltu silkkishifonkimekko vuodelta 1925 peilaa puhtaimmillaan kauden naiskauneusihannetta, joka on keskenkasvuinen, rinnaton ja lantioton, minimaaliseen, läpinäkyvään, suorakaiteen muotoiseen, yksimittaiseen iltapukuun pukeutunut pikkutyttö. Maskuliinisena juhla-asusteena on kävelykeppi.

 

Eurooppalaisen auringon alla 1926

Uusi alastomuuskulttuuri valloittaa 1920-luvun Euroopan. Eurooppalainen ei kuitenkaan paljasta ihoaan yhden yön aikana, vaan pala palalta 1800-luvulta lähtien. Uudesta elämänmuodosta, auringonpalvonnasta tulee modernin yhteiskunnan tunnus ja palvonnan kohde, ja aurinko julistetaan ikuisen nuoruuden elinvoiman antajaksi.
Aurinkoaihe tunkeutuu naisen juhlapukuun monella tavalla. Elämän eliksiirin saamiseksi on tarpeen pukeutua mahdollisimman niukkaan vaatteeseen ja paljastaa ihoa niin paljon kuin häveliäisyys suo, mikä 20-luvulla ei ole vähän. Nainen altistaa auringolle ja myös muiden katseille käsivartensa, säärensä, kaulansa ja kasvonsa kulmakarvoihin asti. Auringonlämpö tunkeutuu ihoon ohuiden läpikuultavien kankaiden läpi, jotka eivät jätä naisen anatomiaa arveluiden varaan. Valo valtaa myös sääret, jotka verhotaan ihonvärisiin selluloosa-asetaattisilkkisukkiin.
'Alastonmuoti' eli keventynyt ja lyhentynyt juhlapuku mullistaa myös seurapiiritanssin hitaan valssin ja vanhoillisen poloneesin muuttuessa villiksi rag-timeksi ja sähäkkääksi Charlestoniksi.

 

 

 

 

Kirkkaimpaan loistoonsa auringon valo syttyy ohuessa hehkuvankeltaisessa kreppipintaisessa vuodelta 1925 peräisin olevassa silkkishifonkipuvussa, jonka silkkihelmaa kiertää tyylitelty auringonsädeaihe. Puku on kuulunut Lilius-suvulle.
Vasemmalla on Art Deco -tyylinen kultavivahteisin lasihelmin koristeltu silkki-iltapuku vuodelta 1922 ja oikealla silkkisamettia ja puuvillatylliä oleva rimssumekko vuodelta 1925.
Pukujen asusteina ovat silkkiremmikengät, käsin kirjottu iltapussikko, metallipussikko, mustat pitkävartiset silkkitrikookäsineet sekä käsin kirjotut käsineet.

 

 

Selkä maailmaan päin 1931

Hameenhelma putoaa Wall Streetin pörssikurssien mukana lokakuussa 1929. Jatkoa sille ovat lama, työttömyys ja tahdikkaat tummat vaatteet. 1920-luvun peräänantamattoman optimismin tilalle astuu varovaisuus, joka ilmenee säästäväisyytenä ja elintilan pienenemisenä.
Yksilöllinen vapaus karsinoidaan kollektiiviseen järjestykseen ja kuriin, ja ikivanha naisihanne 'Kinder, Kirche und Küche' - 'kirkko, kakarat ja keittiö' - nostaa jälleen päätään.
Kun nainen palaa 20-luvun kapakkakierrokselta takaisin lieden ääreen ja kääntää selkänsä maailmallisille huveille, huomio kohdistuu hänen selkäänsä, joka on eroottisen syväänuurrettu ilmentäen naisen täydellistä alistuneisuutta miehelle.
Puolisosidonnaisuuden vahvistuessa ja naisen tullessa riippuvaiseksi miehestä naiskuva muuttuu vanhoillisen naiselliseksi eli sellaiseksi, jota miehet arvostavat. Ihanteena on kypsän naisen ja äidinkorvikkeen sekoitus, jonka tuloksena syntyy seksikkäin nainen aikoihin.
Naisen juhlapuku peilaa aikaa. Lama mielessä se vakavoituu ja hiipii lähelle kehoa ollen kuin päälle valettu. Puku seuraa vartalon muotoja olematta mauttoman tiukka, se tuo kaaret esiin mutta ei liioittele niitä, se antaa aavistaa, muttei paljasta.

 

 

 

 

 

 

Musta ever-glaze -käsittelyllä laineikkaaksi rypytetty satiinipintainen asetaatti-iltapuku edustaa 30-luvun juhlapukumuotia, jossa korostamaton eleganssi ja hienovaraisuus on kunnia-asia. Huomio kohdistuu puvun taidokkaasti leikattuun selkään. Kokonaisuutta täydentävät hopeakettupuuhka ja musta 'hirvilaukku'.

 

 

 

Vakavuus mielessä 1934

Vakavuus ja harkitsevuus astuu myös ompelutaitoon. Juhlapuvun yleisilme on totisen veistoksellinen, kuin luotu isänmaallisiin kokouksiin. Säästeliäisyydestä tehdään hienostunutta eleganssia, ja puvun elekieli on niukkaa ja tarkoituksenmukaista. Yksimittainen, täyspitkä juhlapuku on leikattu usein vinoista kappaleista puvun helman levitessä alaspäin. Näkyvissä olevat saumat keskittyvät mielummin selän puolelle ja rytmittävät graafisesti puvun muuten eleetöntä pintaa. Vyötärö kiipeää luonnolliselle paikalleen, mutta korostamattomana. Vakavuus heijastuu myös juhlapuvun väriin, joka on useimmiten musta tai luonnonvärinen.
Pehmeä, hoikka, pitkä ja 'alusvaateeton' siluetti etsii itselleen sopivan kankaan. Kaudelle ominaisin kangas on selluloosapohjainen viskoosi, josta valmistetaan erilaisia kreppisidoksia. Vartalonmyötäisyys eliminoi myös vuorikankaan.
30-luvun muodin esikuvia ovat usein paikalliset varakkaat seurapiiridaamit, joiden suosiosta muotihuoneet ja ompelimot kilpailevat. Hyvän ompelijan olemassaolo on elintärkeätä kaudella, jonka etikettiin kuuluvat pienet ja suuret smokkijuhlat pitkine juhlapukuineen.

 

 

 

 

1930-luvun alun laman aiheuttama elintilan kapeneminen ja säästäväisyys lyövät leimansa naiseen ja hänen juhlapukuunsa, joka tummana hiipii lähelle kehoa. Naisen kääntäessä selkänsä maailmalle huomio täytyy kohdistaa juhlapuvun selkään.
Eräs kauden ompelutaidon näytteitä on musta crêpe marocaine -sidoksinen viskoosijuhlapuku. Selkäpuolen piiloseksiä edustavat lantiolta lähtevät liehukkeet ja selän rusetti. Puvun sivusauman neppareista ilmenee, että vetoketjukausi ei ole vielä ovella. Asua täydentävät sandaaliremmikengät ja käsinkirjottu iltalaukku.

 

 

 

Palvottuja tähtiä 1935

Tummia ja pahaenteisiä pilviä alkaa kerääntyä taivaanrannalle. Uusi sodanuhka ja natsismin sanoma luo kovaksikeitetyn naisihanteen, vaarallisen vampin, joka häikäilemättömästi käyttää tilanteita ja toisia hyväkseen ja odottamatta hyökkää toisen sukupuolen ja vihollisen kimppuun selän kautta. Naisen mieli on yhtä metallisen kova kuin pian läpi Euroopan vyöryvien panssariautojen pinta.
Ahdistavat uutiset ja lama torjutaan pakenemalla amerikkalaisen äänielokuvan luomaan tyhjänpäiväiseen fiktioon ja sen palvottujen tähtien esittämään ylelliseen elämäntapaan, joka on ikuista pukeutumista juhlapukuun, Rolls Roycella ajamista ja kaviaarin nauttimista kultalautaselta.
Näiden aikuisten, kokeneiden ja eleganttien tähtien, Marlene Dietrichin, Greta Garbon tai Joan Crawfordin valkokangaspuvustosta poimitaan juhlapuvun ideat, jotka paikallinen ompelija kiireen vilkkaan muuntaa asiakkailleen sopiviksi.

 

 

 

 

 

Lontoon kirpputorilta löytyneen 1930-luvun kovaksikeitetyn vampin ihon pintaa hivelevä asetaatti- iltapuvun metallinen satiinipinta loistaa kilpaa kohti nykyaikaa kiitävän Rolls Roycen kromatun puskurin kanssa, joka on pujahtanut pukuun koristeellisiksi vauhtisiivekkeiksi. 20-luvun Art Deco- kirjailut korvataan nyt vähäeleisillä geometrisilla lasinapeilla.
Auton tavoin iltapuku edustaa uutta virtaviivaista vauhdin sävyttämää modernismia, joka ennustaa uutta uljasta teknologiaa.
Puvun asusteina ovat satiinipintaiset pitkät käsineet ja helmikirjontainen iltalaukku.

 

 

 

 

Kerro, kerro, kuvastin ... 1940-1980

 

Alkuun - Tervetuloa - Nuoruus-näyttely -Nukkeantiikkia, nukkeantiikkia - Museon historiaa - Hatanpään historiaa - Ruusutarha ja arboretum -Julkaisut - Yhteystiedot - Kartanon juhlatilat - Linkit