 |
Marja Kyllösen vuonna 1997 ilmestynyt romaani Lyijyuuma
oli arvostelumenestys ja se sai myös Helsingin Sanomien
esikoiskirjapalkinnon. Palkintolautakunta arvioi, että
Lyijyuuma on perheromaanin perinteen ja suuren kirjallisen
tradition risteymä, merkittävä saavutus. Erityisesti
palkintoperusteissa kiitetään Marja Kyllösen
äärimmäisen kekseliästä, karheudellaan
huvittavaa ja ilmeikkään runollista kieltä.
Pekka Tarkan mukaan Kyllösen romaani yhdistää
vanhaa ja uutta, taiteen kieltä ja mustaa maailmaa tavalla,
joka voi herättää tyrmistystäkin. Tarkka
sanoo kuulleensa kirjan manaavassa loitsussa uudenaikaisen
runonlaulajan. (HS 14.11.1997, Antti Majander).
Omintakeiseen kieleen ovat muutkin kirjallisuuskriitikot kiinnittäneet
huomiota Marja Kyllösen kummassakin tähän mennessä
ilmestyneessä romaanissa. Kaisa Neimala vertaa Lyijyuuma-romaania
moderniin itkuvirteen arviossaan: "Niin vaikeatajuisuus kuin
viipyilevä kerto kuuluvat itkuvirren luonteeseen: näin
paha maailma on, näin surun hämmentämänä
sen kerron. Kyllösellä on ihailtava rytmitaju. Lauseiden
mukaan voi tempautua, antaa niiden hyrskytä murhetta
ja lainehtia katkeruutta. -- Hauskaa että vertaamisen
taide tekee paluuta proosaan. Kyllösellä on siihen
hirvittävä taito. Osa vertauksista on tosiaan hilpeitä,
suuri osa murheista tiheitä." (SK 1997: 41 s. 59, Kaisa
Neimala )
Miten minusta tuli kirjailija? -kysymykseen Marja Kyllönen
vastaa: "Minun oli määrä tehdä se. Ei
kirjoittamiseni silti ollut mitenkään tähtiin
valettu tai kuuhun kirjoitettu, vaan juontui vähänä
säikeenä minussa lapsesta saakka. Vitkalleen eri
asiat vahvistivat tuota hentoista syytä, kunnes minun
ei auttanut kuin seurata sitä. Nyttemmin syystä
on sukeutunut jo seuraus; olen sotkeutunut niin sisälle
kirjoittamiseni syihin ja säikeisiin etten pääse
pois vaikka toisinaan tahtoisinkin."
Marja Kyllönen arvioi tähanastista tuotantoaan:
"Maailmoja on takanani niin vähän vasta: kaksi,
ja kolmas työn alla. Lyijyuuma teki minusta ulkoisesti
kirjailijan, Rikot sisäisesti. Se oli minun kirjallinen
kiirastuleni ja kun siitä selvisin, uskon pystyväni
kynälläni mihin sotkuun tai sykkyrään
tahansa. Rikot on sekä kielellisesti että rakenteellisesti
Lyijyuumaa monipolvisempi, mutta toisaalta esikoiseni on minulle
yhä niin veres, väkevä ja väljähtymätön,
etten osaa oikein arvottaa sitä."
Luovan työnsä lähtökohtia Marja Kyllönen
selvittää: "Kun ryhdyin kirjoittamaan, minua ajoi
paitsi sanomisen palo, myös näyttämisen halu.
Enää ei jäljellä ole juuri kumpaakaan,
on vain tarinoita, joita tahdon kirjoittaa - tai ei tarinoitakaan,
vain kohtaloita ja maailmoita. Niiden lomaan sitten kehkenee
sanoma, jos on kehjetäkseen. - Olen hyväksynyt,
että minun osani tässä maailmassa on olla aina
jollain tapaa onneton. Kirjoittamalla voin lievittää
kurjuuttani ja olla vähiä hetkiä onnekas onnettomuudessani.
Jos olen kauan kirjoittamatta, märän määrä
kontollani kasvaa, ja tyhjyys ja kaikkinainen turhuus.
Minulle kirjailijuus ei ole mikään pysyvä arvo
tai ikuinen titteli, joka kerran langettuaan on kantajallaan
aina, vaan se on kirja seuraavalta uusittava. Sen hinta käy
alati raskaammaksi suorittaa, ja mitä enemmän kirjoitan,
sitä nöyremmäksi muutun: tämä on
armo, joka voi koska tahansa käsiltäni kadota. Vaikka
tänään löytäisinkin oikean tavan
kirjoittaa, voi se huomenna olla jo väärä,
ja tarkka, kirkas ilmaisu elttaantunut. Kirjoittamisessa ei
ole muuta pysyvää kuin muutos ja epävarmuus.
Se vaatii nöyryyttä, valpasta kynää ja
sydämen urheutta, ja ennen kaikkea loputonta lujuutta.
Jos olisin hamassa nuoruudessani
tiennyt, minne lähden, en olisi lähtenyt. Onneksi
en tiennyt. Jos olisin, olisin jäänyt paljosta paitsi,
mutta niin olisi maailmakin."
Kuka kirjailija ja mitkä teokset ovat olleet Marja Kyllöselle
tärkeitä?
"Timo K. Mukan Tabu ja Sylvia Plathin sekä Eeva-Liisa
Mannerin runot. Olli Jalosen Kenen kuvasta kerrot ja Raija
Siekkisen novellistiikka. Kaikkien näiden kirjailijoiden
tekstit ovat enemmän kuin sanojensa summa: niistä
lankeaa mielenpohjiin avara varjo, joka hiertää
ja kalvaa sielunrajaa, mutta jonka hämärissä
jotenkin oudolla tavalla viihtyy ja on kipeästi kotonaan."
Pirkanmaalaisuuden merkityksestä itselleen Marja Kyllönen
kertooo: "Kotiseutu punoutuu sisimpään kuin sydänlanka
kynttilään; se piilee ihmisessä kuin muisti,
tuoksu tai nimi, jonka voi unohtaa muttei koskaan kokonaan
juuria pois. Se ohjaa elämisen tapaa ja raamittaa maailmankuvan.
Minulle tuo kotiseutu on aina oleva Kainuu, vaikka olen jo
aikaa paennut sieltä. Silti kaipaan nälkämaille
- tai pikemminkin niihin myyttisiin muistoihin, joita takaraivossani
vaalin ja jotka eivät välttämättä
ole totta ollenkaan.
Pirkanmaa ja Tampere
tarjoavat minulle mieluisan kotipaikan. Rakastettuni on täältä
kotoisin ja hänen avullaan olen saanut täältä
sydämensijaa. Vitkalleen, muisto kerrallaan kiinnityn
ja kokoan kotini tännekin."
|
 |
Ote teoksesta Rikot (2001)
"Niin Vilja sinkoi kesäöin ikäväänsä
karkuun, kiri kiinni eilisiään, ja sitkeät
kintut tikuttivat kasteenvilpoista katua kuin sata vasamaa,
maa voihki hänen allaan ja haalea taivas antoi tietä.
Usein tyttö potkalsi pohjoista päin, juoksi pitkin
junarataa, ja kun rautakiskoissa kahtapuolta häntä
virtasi kaukaisten junien jyty kuin teräksinen joki,
suli Vilja sen jylhään vuohon ja ujui kajahtelevaa
kymeä myöten likemmäs lapsuuttaan ja Jumaliskylää,
kunnes huomenen ensi kulta hänet säpsäytti,
varisteli taivaalta tähdet alas ruohonkorsille kajehtimaan,
ja kurjenpolvet ja peipposet kakaisivat kurkkunsa auki, helisivät
kesää. Vasta silloin Vilja havahtui ja huomasi unohtaneensa
kokonaisen yön. Hänen verensä juoksettui väsymystä,
ja tyttö lonni yön satamat noidannuolet lihaksissaan
maitolaiturin mittaiselle sivuasemalle, nikotteli sieltä
rautatietä kolme varttia takaisin ennen kuin elämäänsä
ja ikäväänsä ehätti."
|
