Paholainen
 

Se nousi keskellä päivää maanalaisen öljysäiliön täyttöluukusta. Kaivonkansi vain kohosi ja siirtyi syrjään ilman mitään varoitusta. Muina miehinä Paholainen ponnistautui käsiensä varassa maanpinnalle ja sulki luukun perässään. Se oikoi tuulitakkinsa, putsasi housunpolviaan ja suoristi lakkinsa aivan kuin mies, joka astuu pitkän kapakassa istumisen jälkeen takaisin kirkkaaseen päivänvaloon.
Matti Virtanen istui keittiön ikkunan ääressä ja katseli suoraan pihan ajotielle. Hän näki kyllä kuinka Paholainen nousi maanpinnalle mutta koska kaikki tapahtui niin sujuvasti, ei hän osannut edes hämmästyä. Liisa oli tietenkin selin, kuten aina kun jotakin tapahtui, eikä nähnyt yhtään mitään.
“Sieltä tuli mies”, Matti sanoi vähän hölmistyneenä juuri ennen kuin ovikello pirahti. Liisa vilkaisi Mattia nyrpistäen samalla nenäänsä.
“No, minä avaan ettei tarvitse nousta.”, hän sanoi ja meni ovelle antamatta Matille tilaisuutta aukaista edes suutaan.
Matti katsoi uudestaan ikkunasta ulos. Pihalla ei enää näkynyt ketään.
“No niin Matti. Täältä sinun vieraasi saapuu.”, Liisa sanoi luonnottoman kovalla äänellä. Hän tuli keittiöön kivettynyt ilme kasvoillaan. Hänen silmiensä siristelyt ja suun tiukka juonne viestittivät paheksuntaa yllättävästä vieraasta. Mutta ääneen hän ei sanonut muuta kuin: “Käykää pöytään vain. Kahvia on vielä jäljellä.”
Paholainen hymyili Liisalle ja saapasteli suoraan pöytään. Se istui Mattia vastapäätä ja laski lippalakkinsa penkille. Sen kengistä jäi keittiön mattoon öljyiset jäljet. Sen käsien selkämyksissä oli mustaa karvaa johon mustat likapaakut olivat takertuneet.
“Kyllä kahvi maistuukin. On tullut oltua pitkään kuumassa ja kuivin suin.”, Paholainen sanoi ja hymyili vallattomasti. Se katsoi Mattia kuin vanhaa tuttuaan ja naurahti iloisesti. “Hyvinkö teillä talvi meni”.
Matti katsoi epäuskoisena mustatukkaista Paholaista. Sen tuulitakin kyynärpäihin oli jäänyt likaiset tahrat. Arvaahan sen, kun maan alta joutuu omin voimin kömpimään. Oli otsaansakin hieraissut mustan viirun.
“Menihän se. Liekö hyvin mennyt mutta meni kuitenkin.”, Matti sai sanottua. Jotenkin tuntui vieraan katse liian ilkamoivalta tämän pöydän ääreen.
“Lämmitys pelasi. Ei kai päässyt pakkanen taloon. Olipahan niin kylmä talvi että ihan puistattaa muistellakin.”, Paholainen sanoi kysyvästi ja katseli odottavan näköisesti Mattia. Liisa toi kupin Paholaisen eteen ja kaatoi siihen kahvia.
“Pelasi miten pelasi. Miten kuten täällä kaikki pelaa, jos pelaa ollenkaan.”, Liisa puuttui puheeseen. Hänen äänensä värähteli aivan kuin hän olisi puhunut limaisista käärmeistä.
“Pelasi pelasi. Ei ainakaan jäädytty.”, Matti sanoi vähän tuohtuneena. Mitäpä hän alkaisi kaiken maailman kulkijoille asioitaan selvittämään.
“Eikö poltin tökkääntynyt. Sitä oli kuulemma tänä talvena liikkeellä. Kiitos, kiitos. Tämäpä ystävällistä.”, Paholainen sanoi ottaessaan samalla Liisan tarjoaman pullan.
“Saattoi tuo joskus tökkääntyäkin. Eipä siitä vielä maailma mustunut.”, Matti sanoi vaisusti ja tuijotti epäluuloisesti Paholaisen iloisia kasvoja.
Liisa tuhahti kuuluvasti. “Patterit kylminä sai täällä herätä aamuna jos toisenakin. Hampaat löivät loukkua niin että pää tärisi.”
 
Paholaisen käsi pysähtyi ja pulla jäi puolitiehen matkallaan suuhun. “Että kylminä.”, se sanoi sellaisella äänellä kuin joku olisi kertonut sille rakkaan ihmisen kuolemasta. “Sehän on kauheaa, aivan kauheaa. Kuinka isäntä sen päästi tapahtumaan.”
Matti tunsi kuinka veri kihosi hänen poskilleen. Hän huomasi kuinka Liisakin tuijotti häntä silmät viiruina. Siinä he nyt katselivat häntä kuin tuomarit syytettyä, Paholainen ja Liisa.
“Olikohan tuossa paljon päästämistä. Ei kai kukaan voi pannuhuoneessa asua. Jakoavain kourassako siellä pitäisi päivystää.”, hän mutisi harmistuneena.
Paholainen nyökytteli lamaantuneena päätään ja tuijotti pullaansa. “Niin, eipä kai niin.”, se myönteli vähän niin kuin myönnellään hullujen puheille. “Mutta kyllähän tuon olisi kuntoonkin voinut laittaa. Mahtaako olla liikaa vaadittu, että olisi lämmin talo. Emännän kannalta ainakin.”, se jatkoi ja haukkasi pullastaan.
Liisa oikein punastui mielihyvästä. Paholainen hymyili hänelle olkansa ylitse niin että pullanmurut putoilivat hampaiden välistä.
Matti tuijotti Paholaista vastaamatta mitään. Hän muisti hyvin kuinka hän oli paperin ja kynän kanssa vahtinut kuinka usein ja kuinka kauan poltin paloi milläkin lämpötilalla. Vielä paremmin hän muisti sen, kuinka hän oli puhdistanut kattilaa hienojakoisen pölyn tunkeutuessa silmiin ja sieraimiin niin että henkeä alkoi ahdistaa. Olipa hän joskus vertailun vuoksi vahdannut ikkunasta kuinka usein naapurin savupiipusta kiemurteli savua.
“Eihän Matti sellaista. Kun ei ole työkalujakaan.”, Liisa sanoi vihjailevasti ja käänsi selkänsä pöytäseurueelle.
“Kyllä minä sitä puunasin mutta enpä alkanut osiin purkaa. Olisi varmaan pitänyt sekin tehdä.”, Matti sanoi ääni kohoten.
“Menikö häiriöön.”, Paholainen kysyi pullaa mutustaen.
“Meni, meni. Meni häiriöön.”, Matti myönsi äreästi.
“Nakutteliko palaessaan.”, Paholainen kysäisi.
“Nakutteli ja napsutteli.”, Matti sanoi kyllästyneenä.
“Silmä putsaamatta.”, Paholainen sanoi asiantuntevasti.
“Saattoi se jäädä joskus putsaamatta.”, Matti myönsi nolona.
“Mutta kuntoon tuli. Lopulta. Kun kerran tässä vielä olette.”, Paholainen sanoi ja hymyili aurinkoisesti.
“Tulihan se. Ei jouduttu nuotiota pitämään.”, Matti murahti. Hän tuijotti Paholaista hammasta purren mutta tämä vain hymyili hänelle kuin parhaalle ystävälleen.
Liisa toi Paholaiselle lisää pullaa. Hänen poskensa oli epämiellyttävistä muistoista punehtuneet ja hän vilkaisi Mattia merkitsevästi.
“Mutta kun ei ollut viimeinen talvi tämäkään. Naksutteleeko ensi talvena. Vai oppiiko peräti viheltämään.”, hän sanoi purevasti.
“Onpa mainiota pullaa emännällä.”, Paholainen sanoi ja hymyili Liisalle, joka punastui nyt kokonaan. “Puhalteliko se poltin.”, se kysyi saman tien Matilta.
Matti tuijotti Paholaisen ruskeita silmiä ja katsoi kuinka tämä haukkasi pullasta ahneen paloja ja ryysti kahvia päälle.
“Puhkui ja puhkuu vieläkin. Vähän niin kuin olisi miehellä reikä keuhkoissa, sillä tavalla ettei henki pysy pussissa. Ja ihan kuin siellä haisisi öljy.”, Matti sanoi ääntään madaltaen.
Liisa naurahti kuivasti ja vilkaisi Mattia pistävästi. “Sitä se kyselee, että haiseeko öljy, öljykö täällä haisee. Kai pannuhuoneessa öljy haisee. Sitä käy nuuhkimassa ja kuuntelee kuinka poltin palaa.”, hän sanoi ivallisesti.
“Eipä haissut ennen. Kyllä ne kaikki aistit kannattaa pitää valppaina kun asuu omakotitalossa. Ei pääse aita salaa kaatumaan.”, Matti sanoi kiivastuneena mutta katui jo saman tien aidan mainitsemista.
“Aitako on kaatunut.”, Paholainen kysyi kiinnostuneena tarttuen sanaan kuin koira luuhun.
 
“Tuuli kaatoi.”, Matti mutisi. Liisa kolisutteli astioita tiskialtaassa niin että ne risahtelivat. “Oli se vähän lahokin jo. Pötköllään oli kun tulin töistä.”, Matti lisäsi voimatta vastustaa kiusausta.
Paholainen kohotteli kulmakarvojaan hämmästyneenä. “Emäntäkö soitti ja käski apuun.”, se kysyi uteliaana.
“Ei soittanut ei. Silloin huomattiin kun kotiin tulin. Ei ollut emäntä sitä huomannut... kiireiltään.”, Matti sanoi nautinnollisesti.
Liisa kääntyi tiskialtaan äärestä harja kädessään pöytään päin niin nopeasti että tiskivettä roiskahti matolle. “Juuri oli kaatunut. Liekö sekuntia ennen kuin pihaan tulit. Ei kai täällä voi aitaa silmä kovana vahdata.”, hän äyskäisi.
“Niin. Onhan siinä aitaa. Pari metriä korkea ja sata metriä pitkä.”, Paholainen sanoi ikään kuin itsekseen ihmetellen kuinka sellainen voisi huomaamatta kaatua. Mattia hymyilytti mutta hän sai ilmeensä pidettyä.
Paholainen pyöritteli käsissään viimeistä pullanpalaa ja hotkaisi sen suihinsa. Se pyyhki sormensa pöytäliinaan ja röyhtäisi kuuluvasti. “Vaikeata on omakotitalon omistajalla. Paljon on vahdittavaa. Mutta onhan se mukava kun on katto pään päällä.”, se sanoi.
“Mukavaa on.”, Matti nyökytteli.
“Vai onko katto vuotanut.”, Paholainen kysyi yllättäen.
“No ei kai nyt niin vuotanutkaan. Vähän piipun juuresta kerran, voiko sitä nyt edes vuodoksi sanoa.”, Matti sanoi. Häneltä jäi suu auki aivan kuin nyrkkeilijältä joka odottaa seuraavaa iskua.
Paholainen veti henkeä sisään niin että ilma vinkui sen suurissa sieraimissa. Sen ilme synkkeni aivan joku olisi sitä solvannut.
“Äkkiä se oli korjattu. Ei siitä mitään vahinkoa ehtinyt tulla.”, Matti kiiruhti vakuuttelemaan. Liisakin oli jähmettynyt paikoilleen eikä astioiden kolinaa kuulunut.
“Mahtaako se rakenteista kuivaa ollenkaan. Alkaa pukata hometta.”, Paholainen sanoi ja vilkuili tuuheiden kulmakarvojensa alta ympärilleen aivan kuin olisi pelännyt terveytensä puolesta. Painostava hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Matti kuuli kuinka poltin käynnistyi, puhkui hetken ja sammui saman tien. Paholainen näytti vilkastuvan uudestaan ja vilkaisi Mattia kulmakarvat koholla.
“Perkele. Kyllähän täällä poltin joutuu koetukselle kun lämmintä vettä lasketaan yötä päivää.”, Matti ähkäisi tuskastuneena. Tätä ei hän enää olisi kaivannut, kävi jo muutenkin hermoihin.
“Täytyyhän astiat pestä.”, Liisa sanoi ääni väristen.
“Pestä ja pestä. Tuo loputon tissuttaminen on kuin kärsimysnäytelmä. Se kestää kuin Jeesuksen ristillä roikkuminen. Luulisi sitä selviävän pois tiskialtaan äärestä alle vartissa mutta ei, eihän toki. Kun sitä oikein liruttaa aina putket täyteen lämmintä vettä ja odottaa sen verran että koko hoito ehtii jäähtyä niin meneehän sitä.”, Matti huudahti tuskastuneena.
Paholaista huvitti suuresti Matin vertaus.
“Että oikein kärsimysnäytelmä. No, onhan meillä tosiaan kullakin ristimme.”, se sanoi hampaat välkkyen. “Mutta malttaisiko isäntä kiireiltään näyttää sitä pannuhuonetta vieraalle.”
Matti kirosi vielä itsekseen mutta nousi pöydästä.
“Eipä tuo kai siitä enää pahene. Josko nyt vielä osaan sinne kun ei ole tullut siellä tarpeeksi vietettyä aikaa.”, hän sanoi.
Liisa kolhi astioita niin että lautaset kirskahtelivat kun Matti ja Paholainen kulkivat hänen selkänsä taitse. Paholainen nipisti ohimennessään Liisaa takamuksesta niin että tältä putosi harja altaaseen.
“Täällähän se talon sydän on.”, Matti huokaisi aukaistessaan palo-oven.
Paholainen hieroi yhteen karvaisia käsiään ja haisteli sieraimet lerppuen paksua ilmaa.
“Kovin on viihtyisää. Todellakin miellyttävän lämmintä. Kyllä tuo polttimen kohina on varmaankin kodikkaan kuuloista.”, se sanoi haaveksivasti.
 
“Enpä tiedä siitä kohinasta. Tottuuhan siihen mutta kyllä sen hurlutus ja hurina käy joskus hermoon. Potkaiseekin piru vieköön tuota ovea syttyessään.”, Matti sanoi korvallistaan raapien.
“Pientä on moinen meteli. Kyllä se liekkien lepatuksen sihinä on kaunis ääni, uskokaa pois. Ja tässähän on oikein kurkistusluukkukin.”, Paholainen sanoi.
Se innostui niin että laskeutui polvilleen ja tunki silmänsä kiinni mustuneeseen lasi-ikkunaan.
“Aijai, kyllä tuosta kelpaa sihtailla miten liekki palaa, onko liikaa ilmaa vaiko liian vähän.”, se sanoi huuliaan nuollen.
“Olisi jos olisi millä sihtailla.”, Matti tuhahti.
Nyt Paholainen oikein kiinnostui polttimesta. Se nypersi vahvoilla sormillaan polttimen mustan nokipölyn peittämää pintaa ja löysi punaisena vilkkuvan häiriönapin.
“Tästäkö se lähtee.”, se kysyi ja painoi nappia vastausta odottamatta.
Poltin syttyi heti, puhalsi kuin äänetön nokkahuilu ja naksutteli muutaman kerran ennen kuin sammui.
“Olipa siinä komeat liekit.”, se sanoi silmät kiiluen.
Matti nyökytteli päätään hitaasti kuin uupunut muuli. Vieraan innostus ei oikein jaksanut tarttua häneen.
“Haiseeko täällä öljy.”, Paholainen havahtui ja käänteli päätään puolelta toiselle.
“Sitähän minäkin olen sanonut.”, Matti innostui.
He nuuhkivat kilpaa sieraimet vipattaen ja katsoivat toisiaan silmiin kuin hyvän kalapaikan löytäneet kaverukset.
“Kyllä täällä öljy haisee.”, Paholainen totesi ja pyyhkäisi suurta nenäänsä. Se polvistui polttimen ääreen ja irroitti siitä valokennon, puhdisti sen hihaansa ja tuikkasi sen takaisin paikoilleen.
“Kokeilenko vielä kerran.”, se kysyi silmät loistaen.
“Eipä kai se sitä enää pahenna.”, Matti sanoi alistuneesti. Kovin oli touhukas vieras mutta eipä tuostakaan näyttänyt valmista tulevan.
Paholainen painoi häiriön pois päältä ja poltin syttyi taas heti. Nyt se syttyi ja sammui, puhisi ja puhkui mutta nikotteli kuin nikottelikin loppuun saakka. Tätä leikkiä Paholainen tuijotti silmät ihastuksesta suurena, vilkuilipa välillä Mattiakin kuin usuttaen häntä iloitsemaan kanssaan.
“Rikki se on, eipä siinä mitään.”, Paholainen sanoi iloisesti kun humina oli lopullisesti lakannut.
Matti hymähti väsyneesti ja päästi Paholaisen ulos pannuhuoneesta.
“Kyllähän minä sen tiesin.”, hän mutisi mutta Paholainen ei kuullut tai ei ollut kuulevinaankaan. Se saapasteli olohuoneen maton poikki jättäen siihen likaisia tahroja ja puikahti vielä keittiön pöydän ääreen. Siellä se hori kuppiinsa jääneen kahvitipan ja tunki lautaselle ilmestyneen pullan suuhunsa. Leveästi hymyillen se pyyhkäisi murut suupielestään lattialle ja hieroi lakin päähänsä.
“Kiitos kahvista ja pullasta.”, se sanoi. “Täytyy tästä nyt kuitenkin lähteä.”
Matti haroi hiuksiaan ja nousi kättelemään vieraansa. “Niin, piruko tätä sekasotkuakaan jaksaa selvitellä.”, hän sanoi kädet hermostumisesta täristen.
Paholainen saapasteli Liisan ohitse, kiitti pullista ja katosi tuulikaappiin. Liisa tuijotti silmät renkaina öljyisiä jälkiä matossa.
“Sinun kavereillasikaan ei näytä olevan mitään tapoja. On mies löytänyt arvoistaan seuraa.”, hän huudahti kauhistuneena.
Matti ei ehtinyt sanoa vastaan kun väliovi vielä aukesi ja Paholaisen pää pisti sisään. “Magneettiventtiili on rikki.”, se sanoi ja nyökäytti päätään hyvästiksi.
Ja kun asiaa oikein tutkittiin, niin sehän se lopulta oli.
 

Takaisin